Ovi aukeni äkkiä. Kirkaisten kavahti Jaana Geerts pystyyn. Semmoinen arka luonnostaan hän sitten oli kaiken ikänsä, vielä naimisissakin ollessaan. Ja kun lapset olivat jo suuria, ja hänellä alkoi olla vanhuuden vaivoja, kun selkää kolotteli, yhä hän vaan aina väitti, että siitä päivin niitä kivistyksiä on ollut, hamasta siitä hetkestä silloin yöllä, kun Trina Krey äkkiä oli ilmaantunut väentuvan oveen. "Niin se oli kuin mikä aave ikään", kertoi Jaana.
— Tirkko! hevoset valjaisin! Joutuun! Lähde lääkäriä noutamaan!
— Pois talosta! — huusi Heikki. — Pois poikinesi koko talosta! —
Ja Heikki sysäsi poikaa, niin että tämä heräsi.
— Ei vaimoa niin köyhää koko maassa, joka olisi niin hyljättynä kuin teidän äitinne.
Isäntärenki oli jo pyörähtänyt ulos, Jaana Geerts meni vavisten hänen jälkeensä.
Koko talo oli yhtenä hälynä. Kyökissä viritettiin takkavalkea uudelleen. Isossa välikössä vilkahteli lyhdyn valo kuin mikä suuri punainen lintu puoleen ja toiseen, ikäänkuin hädissään hurjasti hakien, mistä pääsisi ulos. Milloin se heittäysi navettapuolen puuseinää vastaan, milloin hevosiin, niin että ne hätkähtelivät, milloin tukevia orsia kohti. Vuoroin se taas hulmahteli ylös korkeitten olkikasain kupeita myöten. Navetoissa elukat levottomina kytkyeltänsä kalisuttelivat. Liiterin isot ovet lensivät auki, ja rattaat syöksivät ulos tuiskuiseen yöhön.
Sairas käänteli päätään puoleen ja toiseen, kuulahteli ja kyseli miestänsä.
— Vieraitten ihmisten pitää olla apuna hädässä. Jokohan ne lapset nukkuvat?… Tupaanko veivät pikku Jörnin? Vai maavouti hänestä tulee?… Tulkoon hänestä kunnon mies ja raitis mies… Yks kaikki sitten, oli maavouti tai työmies.
Hän oli kolme vanhinta poikaansa saanut lahjaksi mieheltään, tahdotonna: isäänpä ne tulivatkin. Sitten hän oli kymmenen ajastajan kuluessa yhä enemmän vieraantunut miehestään ja asettunut omalle kannalleen. Hän oli vähitellen laannut näkemästä elämää ja maailmaa kookkaan ja suuriäänisen miehensä silmillä. Verkalleen, varotellen, mutta yhä selvempänä oli hänessä kypsynyt se vakaumus, että hänen oma maailmansa ja maailmankatsantonsa oli paljoa kauniimpi, kirkkaampi ja puhtaampi kuin Klaun. Ne neljä henkeä, jotka kerran olivat asuneet tuolla hiljaisessa talossa aulangon takana, olivat olleet onnellista, siveätä, ymmärtäväistä väkeä. Nämä sen sijaan, täällä Uhlissa, kulkevat kaikki kieroon suuntaan.
Sitä hän ei enää pystynyt estämään. Hän oli päästänyt miehensä kasvamaan liian lujaksi rinnallansa. Hän ei enää voinut omia kolmea lastansakaan muuttaa toisellaisiksi. Mutta oikeuksiinsa hän vielä pääsi kuin pääsikin. Hänelle syntyi vielä kerran lapsi, pieni, hento poika, ja hiljakseen ja ylpeänä ja onnellisena äiti oli myhähtänyt, kun mies, lapsen nähtyänsä, pakostakin oli sanonut: "Tuo on toisenlainen kuin ne entiset: tuo tulee sinuun; Thiessenejä se on."