Ja hän, mikä tänään päivänvalon näkee, oli oleva Thiessenejä hänkin, sen tiesi äiti.
Ja työlästä aina on Thiesseniläisen matka maailman halki. Ne ovat semmoista merkillisen miettiväistä väkeä.
— Kolme suurempaa käyttävät kyynärpäitään; kyllä he tiensä maailmassa löytävät, mutta pienempiä minun käy sääli, jos nyt pitää kuolla. — Hädissään hän koetti panna kätensä ristiin ja rukoili, ett'ei Jumala ottaisi häntä pois, rukoili niin palavasti, että suuria hikipisaroita helmeili hänen otsallaan.
— Käskekää Wieten tänne, — lausui hän sitten. Tyttö tuli aivan vuoteen ääreen.
— Wieten! En suinkaan minä tästä hetkeenkään nouse, ja tokkopa minusta tervettä enää tuleekaan! Pysyisit talossa sinä… ja eiköhän liene parasta itselleskin, ettes mene miehelle. Älä niistä suurista pojista murehdi, ei ne sinua kumminkaan tottele. Mutta pidä huolta pienistä. Sano miehelleni, että minä pyysin sinua tekemään niin, ja että hän jättäisi ne sinun huostaasi.
Wieten Penn, jota ne sanoivat Älypääksi Wieteniksi, oli aikoinaan nähnyt sattuvan jos mitäkin, onnea ja hädänhetkiä, mutta moista kysymystä ei ollut milloinkaan ennen sattunut. Ei osaa sanoa kenkään — ei hän itsekään, — millä äkkinäisellä voimalla hän nyt käänsi tulevaisuutensa toisaanne.
— Kyllä minä lapsista huolen pidän, — sano hän, — niin totta kuin minä tässä seison. Siihen saatte luottaa, emäntä.
Hän astui pois vuoteen luota, meni kyökkiin ja seisoi siellä, sanaakaan sanomatta ja liikahtamatta, takan ääressä.
Tirkko tuli sisään ja sanoi suoravaiseen, kuivaan tapaansa: "Mitäs sinä siinä koko yötä takan ääressä seisot? Pojat istuvat tuolla etutuvassa; käydäänpäs vähän sinne meidän puolelle."
Tyttö puisti päätänsä. "Ei meistä kumminkaan yhteen ole, Tirkko — virkkoi hän. — Anna sinä minun kulkea omia teitäni."