Tirkko astui varpaisillaan ulos ja pyöritteli vielä hetken aikaa päätänsä. Pian hän kumminkin tyyntyi ja tyytyi, ja vanhaksi pojaksi hän jäi.
Kuului pyöräin kolinaa. Lääkäri kulki välikön poikki. Hän tutki ja ryhtyi toimeen. Vielä kerran hän tuli kyökkiin, tiedustellen, missä isäntä on.
— Ravintolassa se on, — sanoi Trina Krey, — kortteja lyömässä.
Kahdesti on hänelle sana pantu, mutta ei vaan tule.
Lääkäri loi silmänsä häneen ja mainitsi moniaan elukan nimen. Sellaiseksi ei vielä kukaan milloinkaan ollut sanonut tuota kookasta, ylpeätä ja aina iloista miestä. Lääkäri kirjoitti sitten kolme sanaa lapulle ja lähetti pienpiian viemään sitä ravintolaan. "Juoskaa joutuun!" sanoi hän.
Välikön hämärässä valossa, ottaessaan huivia naulasta, Jaana Geerts luki lapusta sanan: "operationi." Silloin hän läksi kiitämään, itkien ja vavisten, ja vilkaisi yhä taakseen, niinkuin mitä menninkäisiä olisi hänen kintereillään.
* * * * *
Aamuyöstä oli kaikki ohitse.
Rengit hääräilivät kalpeina ja äänettöminä hikikupeisten hevosten luona. Wieten Penn seisoi, toinen käsi otsallaan, takan ääressä ja katsoa tuijotti leimuun. Hän ei nähnyt muuta kuin valkeata, silmät kun olivat kyyneleitä täynnä. Jaana Geerts istui vesirallilla, huojumatta, heilumatta, pelkäillen Wieteniä ja jok'ainoata pimeää nurkkaa talossa. Ennen kaikkea häntä pelotti pieni, äänetön emäntä vainaja.
Lääkäri oli lausunut Uhlille: "Jos olisi minut tuntiakaan aikaisemmin tuotu, niin olisin kenties voinut auttaa. Miks'ei minua ennen pantu hakemaan?"
Klaus Uhl se oli purrut hammastansa ja parkunut kuin eläin. Nyt hän vaikeroitsi vainajan vuoteen ääressä ja huusi: "Äiti! Äiti!"