Vainajasta hän ei ollut enää suuriakaan välittänyt vaimonansa. Hän sanoi häntä nyt "äidiksi." Se oli lasten tuska, joka hänessä puhkesi kuuluville tässä ainoassa sanassa.
Viereisessä huoneessa seisoi Wieten, vasta syntynyt sylissään.
— Pieni, mutta tanakka tyttö, — sanoi Trina Krey. — Ihan äidin kasvot, näkeehän sen. Ja sellainen on tukkakin tumma kuin äidillä.
— Eipäs se itke, — virkkoi Wieten. — Eihän vaan liene kuollut?
— Annas tänne! — Ja Trina Krey otti piskuisen, pyöräytteli sitä käsissään ja lyödä lapautti sitä pari kertaa kämmenellään.
Silloin parahti lapsi.
— Pannaanko se minun sänkyyni? — kysäisi Wieten. — Minä lämmitin huoneeni. Jörn poikakin nukkuu siellä.
He menivät sinne. Jörn makasi rauhallisesti vuoteessa. Niin makasi kuin siili, käpertyneenä, pää rinnalla. Kasvoja ei paljoa näkynyt, mutta pää näkyi ja karhea vaalea tukka. Ja hänen vieressään makasi Fiete Krey, vaatteet yllään. Hän oli sysännyt peitteen hiukan syrjään ja loikoi siinä nyt niin mukavasti.
— Unikeko koko poika! — virkkoi Trina Krey. — Tännekös hän nyt jäikin?
— Anna pojan olla! — sanoi Wieten. — Minä panen pikku tytön tähän toiseen päähän.