Niin makasivat lapset tämän yön yhdessä vuoteessa, kaksi pääpuolessa ja pikku tyttö jalkopäässä.
TOINEN LUKU.
Jürgen oli pienen, karheatukkaisen pojan nimi, ja pikku tytön nimi oli Elisabet. Niin se pastori oli merkinnyt kastekirjaan. Kastekirja haastaa yläsaksaa. Mutta ihmiset lasten ympärillä puhuvat kaikki tyyni alasaksaa. Ja he sanovat poikaa Jörniksi ja tyttöä kehdossa Elsbeksi. Ja niin he ovat nimeltään vielä tänäkin päivänä, Jörn ja Elsbe Uhl.
Talo on Jörn Uhlin silmissä avara ja suuri. Isossa välikössä seisoessaan tai ladossa kampuroidessaan ei hän perille asti koskaan näe. Hänen mielestään ei ole millään puolella äärtä ensinkään. Välikkö on suuri kuin koko maailma.
Aika-ihmisiä tulee milloin tuosta ovesta, milloin tästä; milloin ne mitäkin kummallista tekevät ja näpelehtävät, ja aina ne vaan ovat niin vakavan näköisiä, eikä ne huuda, eikä ne juokse, eikä ne itke. Merkillistä. Kaikki ne ovat toisellaisia kuin hän. Valkoinen Merkki vain, jonka kanssa hän kävelee tuossa suunnattomassa avaruudessa, se yksin on hänen kaltaisensa. Yhdessä he syövät, ja yhdessä he nukkuvat, ihan vieretysten. Ja välisti, nimittäin lauantaisin, Wieten pistää heidät suureen pesuammeesen kumpaisenkin, veteen ihan korvia myöten.
Kaikki ne ovat toisellaisia, hevoset ja ihmiset ja lehmät. Hän ja
Merkki ne vain ovat ihan yhdenlaisia.
Luulivat he kerran saaneensa kolmannenkin, joka vetää aivan yhtä heidän kanssaan. Varsa käveli pihalla emänsä rinnalla. Emähevonen se oli kyllä noita kummallisia, vakavia olentoja. Se on heille selvänä heti. Varsalla sitävastoin on maailmankatsanto samallainen kuin heilläkin. Siltä se tuntui. Mutta kun Merkki meni varsan luo, silloin varsa potkaisi. Ja se oli potkaus se! Ulvoen he lensivät ladon ovea vasten kumpikin. Siinä he nyt seisoivat, katselivat säikähtäneinä varsaa ja haukkuivat. Niin se Jörn sanoi. Hän näet ei milloinkaan sanonut, että Wieten toruu taas, vaan että Wieten haukkuu taas. Niin hyviä kumppaleita ja yhtä mieltä he olivat, Merkki ja hän.
Ei ollut ketään, joka olisi ottanut Jörniä kädestä ja selittänyt tuon seikan. Wietenillä ei ollut aikaa, muilla ei ollut halua, Ja hyvä niin. Ja nyt se läksi menemään siihen Robinsonin tapaan: Lähde liikkeelle ja käy itse itsellesi maata ja vettä ja astioita ja ruokaa!
Kerran eräänä poutapäivänä oli hänellä ja Merkillä ankara saaliin-ajo linnahaudassa. Vesirotta siellä uida puikelsi, ja sitä siinä nyt jahdattiin. Sitten heidät vedettiin haudasta ylös. Wieten antoi heitä selkään kumpaakin ja pisti sänkyyn ihan vieretysten, ja siinä he sitten haukkuivat toisiaan. Se oli ollut semmoinen löytöretki, nähkääs.
Ei tiennyt kumpainenkaan, mitä kellari on. He luulivat sen olevan pohjatonta syvyyttä, semmoista, missä on sisiliskoista niin orret kuin parretkin. Kerran he löivät vetoa, kumpiko ensin pääsee välikön perälle, ja läksivät jo kiitämään, kun äkkiä maan povesta mörähtää ankara ääni, ja suuria punajuurikkaita lähtee sieltä sinkoilemaan oikealle ja vasemmalle. Yksimielisesti nyt, niinkuin ennenkin, he putosivat rengin päähän. Myöhemmin he sitten istuivat tallin tikapuilla kumpikin, ulvoivat ja haukkuivat ja kertoivat toisillensa, mitä kaikkia hirmuja he olivat nähneet.