Sillä tapaa heille vähitellen selvisi kaikki, mitä ympärillä oli ja tapahtui. Ja kokemusta siitä karttui koko lailla.
Mutta eräänä päivänä hänen ja Merkin välit muuttuivat.
Tähän asti he olivat kumpikin hypänneet kolme, neljä kertaa päivässä perätupaan, missä pikku tyttö kehdossa makasi tai tuolissa istui. Tuota pientä olentoa he olivat hyväilleet ja häntää hälle heiluttaneet, ja olivat sitten taas juosseet ulos, sen enempää hänestä välittämättä. Mutta kerran, kun Jörn Merkkinsä kera palasi laitumelta, ja päivä paistaa heloitteli niin kauniisti, seisoi pikku tyttö ulkona kyökin oven edessä, katsellen ympärillensä suurilla, arkailevilla silmillään. Ei ole kahden milloinkaan niin kummaksi käynyt kuin Jörnin ja Merkin nyt. Ettäkö oikein! He ottivat tuon pienen olennon keskellensä, ja niin sitä mentiin — tielle, missä rattaanvuoluissa oli koreata savivettä, ja ruvettiin kouruja kaivelemaan ja sulkuja rakentelemaan.
Siitä pitäin oli Merkin merkitys mennyttä kalua. Jörn leikki nyt päivät umpeen pikku tytön kanssa. Yhä harvemmin oli koira nyt toverina; yhä useammin se oli leluna vain.
Pikku tyttö oppi tuntemaan ympäristönsä pikemmin kuin Jörn aikoinansa. Pojalla oli ollut oppaanansa Merkki, opas epävarma ja epäluotettava, mutta tytöllä oli veikko oppaanansa. Ja tämähän tiesi kaikki ja osasi kaikki. Veikko käytti häntä kaikkialla talossa, vei häntä leivintupaan ja aittaan ja porraslautaa myöten hakaan, missä vasikat juoksentelevat. Ja kerran sanoi veikko: "Lähtäänpäs Ringelshörnille."
Hän otti siskoa kädestä. Merkki juoksi haukkuen edeltä. Niin sitä mentiin pitkin ajotietä, siihen kohtaan, missä vanha maa aikaa kohota.
— No nyt ylös!
Vaivalloista oli mäelle nousu. Eikä olekaan helppo astua ylös jyrkkää nummirinnettä myöten. Pitää levätä välillä. Silloin johtuu Jörnin mieleen tällainen ajatus: Merkki tuossa muutoinkin yhä edeltä jouten juoksee; otanpas ja sidon sen kaularenkaasen purjelangan. Sitä hänellä oli taskussaan. Antaapas Merkin hinata meidät mäen päälle. Ja niin sitä noustaan yhä ylemmäs ja ylemmäs. Nyt tulee hiekkakuoppa, nyt nummea jälleen, nyt kanervia, joista sopii pidellä kiinni. Sitten levähdetään taas hieman. Vihdoin he ovat mäen harjalla ja ovat juuri nostamaisillaan kädet pystyyn ja huutamaisillaan hoi-hohoi! Mutta silloin puskee heihin itätuuli, josta he alhaalla eivät olleet tienneet mitään. Täällä ylhäällä nummella se temmeltää vapaasti. Se tarttuu pikku tyttöä, tukkaan ja hameesen ja sysäsee häntä ja heittää hänet kumoon. Jörn hyppää hänen luokseen, nostaakseen hänet pystyyn, mutta Merkki käsittää kaikki nurinpuolin. Tyhmä on, raukka. Merkki meinaa, että nyt kai sitä taas lähdetään takaisin, ja alkaa juosta rinnettä alas. Silloin sotkeutuu Jörn nuoraan, ja niin sitä nyt kolmisin mennä mylleröidään rinnettä alas, milloin pää edellä, milloin jalat, milloin kylki, kunnes lähimmässä hiekkakuopassa ovat kaikki yhdessä mykkyrässä. Mutta ylhäällä seisoo itätuuli, kumartuu posket pullollaan laidan yli ja nauraa.
— Kas niin! — sanoi Jörn, kun hetken aikaa oli ulvottu. — Hyvinpäs kävikin.
Ylöspäin lähdetään jälleen. Mutta Merkin ei enää tee mieli mukaan. He kutsuvat häntä; ankarin sanoin he käyvät hänen kunniansa kimppuun; uhaten asetetaan hänen sielunsa eteen monen päivän nälkä; hiekallakin häntä heitellään ja multakokkareilla. Hän ymmärtää kaiken tuon, heiluttaa häntäänsä ja vapisee ja haukkuu surkealla tavalla anteeksi. Mutta ei vaan uskalla.