Silloin sanoi nuorukainen hänelle, että hänen ulkonäkönsä ja olentonsa oli häneen tehnyt sen vaikutuksen, kuin kävisi hänen rinnallaan tässä yksi paikkakunnan parhaimpia tyttöjä ja että hän sydämestään iloitsi, että hän oli voittanut hänen luottamuksensa ja nyt sai käydä hänen rinnallaan. Hän ei ollut pettynyt hänessä, päinvastoin, hän miellytti häntä yhä enemmän, hän tuntui hänestä jo kuin hyvältä toverilta, ja mielellään kävisi hän yhä edelleen näin hänen rinnallaan, jos hän vaan sallisi.
Tyttö ei vastannut mitään. Mutta kun he astelivat edelleen ja tyttö pimeässä ei nähnyt polkua edessään, otti nuorukainen hänen kätensä ja laski sen käsivarrelleen, ja piti kädestä yhä, ja tyttö salli sen. Niin kävivät he vielä hetken vaieten rinnakkain, sillävälin kun nuorukainen tuontuostakin hiljaa silitti neidon kättä, ja heidän sydämensä lähenivät yhä syvemmässä luottamuksessa, vähitellen ja sanattomasti toisiansa.
Niin kulkivat he jonkun matkaa kangastietä ja lähenivät Kultahetettä. Kuun epäselvässä valossa näkivät he laakson painanteen ja pienen pyöreän lähteen peilin. He tulivat käsikädessä hetteelle. He pysähtivät seisomaan lammin eteen ja katselivat veteen. Kun pilvet hälvenivät kuulta, näkivät he kirkkaassa sinervässä valossa hämärän kuvastuksen edessään. He katsahtivat taaskin ylös ja katsahtivat toisiinsa. "Minun on jano", sanoi neito ja naurahti hiljaa. Nuorukainen kumartui, ammensi yhteenliitetyin käsin vettä ja tarjosi hänelle, tyttö sypisti huulensa ja joi hänen kädestään ja nyökäytti kiitokseksi päätään hänelle. Silloin käytti nuorukainen tilaisuutta hyväkseen, laski märjät kätensä hänen kummallekin poskelleen ja suuteli varovasti häntä. Ja kun hän huomasi, että hän ojensi huulensa hänelle ja antoi kätensä tahdottomasti vajota hänen käsivarsilleen, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Nyt tiedän minä, että sinä lähdet kanssani ."
Nyt antoikin hän hänelle varman ja vakavan vastauksen. "Niinpä, minä lähden mukanasi, minä pidän sinusta niin, ja tunnen sinut niin hyvin, kuin olisit jo kymmenen vuotta ollut minun armaani. Isä ja äiti antavat kyllä minun muuttaa, niin raskaalta kuin se onkin tuntuva heistä; heillä on nimittäin aina ollut aavistus, että minulle tapahtuisi jotain erikoista; ja voinpa kertoa sinulle että nytkin lähdin tänne markkinoille aivan erityisissä aavistuksissa ja odotuksissa, ikäänkuin saisin minä kokea tai ainakin nähdä jotain aivan erinomaista."
Niin pitkälle oli hän ennättänyt puheessaan, kun hän yht'äkkiä kirkahti: "Oih", sanoi hän, "tuolla ylhäällä kanervikossa valahti ikäänkuin verta."
Hän rauhoitti häntä ja sanoi: "Sehän on kuun valoa vaan, näkeehän sen selvästi."
"Tai oliko se sinun suusi?" sanoi tyttö ja nauroi. "Sehän on ihan punainen."
Nuorukainen suuteli häntä useampaan kertaan, jonka hän hiljaa salli ja kysyi, joko hän nyt oli saanut niitä kyllikseen.
"En likimainkaan", vastasi tyttö nauraen. "Minä olen saanut nähdä niin kauan nälkää niistä."
Silloin suuteli nuorukainen häntä taaskin.