Nuorukainen nyökäytti päätään pienelle Elsbelle vilkkaasti ja ystävällisesti, astui kumppaninsa kanssa pois jonosta ja meni niin että hän voi puhella tytön kanssa ilman että toiset kuulivat. Siellä kertoi hän lyhyesti ja avonaisesti, peittelemättä mitään, matkastaan hänelle, sen tarkoituksesta ja tuloksettomuudesta ja jo varmaksi määrätystä lähtöpäivästään ja lopuksi sanoi hän: jos hän nyt, kun hän oli ilmoittanut tämän, vielä tahtoi puhua hänen kanssaan tai vieläpä ehkä läksisi ulos hänen kanssaan, niin pitäisi hän tätä varmana ja selvänä todistuksena siitä, että hän luotti häneen, ja olisi hän silloin valmis vastaamaan hänelle kaikkeen.

Tuskinpa on kukaan tyttö meidän päivinämme ollut näin omituisessa asemassa. Sillä asia, josta he neuvottelivat — sen huomasivat he kohta — oli tuttu jokaiselle koko salissa. Ainoastaan yksi tai kaksi paria oli tanssimassa, toiset kaikki puhelivat keskenään ja katselivat näitä kahta, niin että koko sali oli yhtenä äänten surinana. Kukin otti asian luonteensa mukaan. Muutamat kevytmieliset heittivät kompia toisilleen, toiset vakavammat tunsivat, että tuossa ratkaistiin kaksi ihmiskohtaloa; muutamat tytöt näyttivät tyytymättömiltä. Jos hän nyt lähti ulos tuon vieraan kanssa ja sitte jälkeenpäin antaisi rukkaset sille tai se jättäisi hänet, silloin olisi hän kotiseudullaan koko elämäkseen naurunalainen. Hän muisti kunnianarvoiset hurskaat vanhempansa, ja hänen teki mieli vitkastella; kaikki hänen sisaruksensa, kaikki valkeahiuksisia ja sinisilmäisiä, tulivat hänelle mieleen. Mutta hyvä sai voiton hänessä, ja väärä kainous haihtui. Hän sanoi: "Minä luotan teihin. Olen valmis puhumaan enemmän teidän kanssanne."

He kulkivat ihmisten ja heidän katseittensa välitse kuin jotakin kujannetta poikki salin. Heidän takanaan kuohahti läsnäolijain korkeimmilleen kohonnut jännitys ikäänkuin yhteen syöksähtävät aallot. Päästyään ulos hiljaiseen yksinäiseen yöhön, huoahti tyttö syvään ja raskaasti, ja kun nuorukainen kysyi, minne he lähtisivät, ei hän vastannut mitään, asteli eteenpäin vaan. Nuorukainen asteli sanattomana hänen rinnallaan, ja he tulivat kaupungista tielle Sankt Marieniin päin, kumpikin oli niin syvissä ajatuksissa ja kumpikin oli niin hetken vakavuuden ja omituisuuden valtaama, että he kulkivat ihan tahdottomina, ikäänkuin vetäisi heitä joku voima.

Lopuksi, kun talot jo olivat jääneet heille taakse, ja he jonkun matkaa olivat vaieten astuneet toisensa rinnalla tasaista harmaata tietä ja, kun hetken liikutus ei enää ollut niin pakottava, ja asiaan kuulumattomain läsnäolo ei enää häirinnyt mieltä, rupesivat he arkailevasti ja pelonalaisesti kumpikin juttelemaan oloistaan toiselleen. Kiihtynyt mielentila ja sydämen liikutus vaikutti sentään, etteivät he voineet antaa mitään selvää ja asiallista esitystä oloistaan, he puhuivat ainoastaan semmoisesta, joka tuntui suloiselta heistä tai joka sai heidät suremaan. He puhelivat asioista, jotka hetken tärkeyteen nähden olivat naurettavan mitättömiä, siten he sentään pääsivät parhaimpaan tulokseen He pääsivät nimittäin tilaisuuteen näkemään toisiaan, ei rahalippaaseen eikä päähänkään, vaan sydämeen, ja tulivat täten nopeasti omaisiksi toisilleen, ikäänkuin vieraat lapset, jotka sattuvat leikeissä yhteen.

Kun tyttö ensin kyllä jonkinlaisella tehdyllä tylyydellä oli sanonut, että omaisuutta hänellä ei ole, ja että ne seitsemänsataa markkaa, jotka hän oli ansainnut, oli hän määrännyt veljelleen, jonka piti opettajaksi, ja kun nuorukainen oli vastannut siihen, ettei hän semmoisista halunnut tietoja, rupesi tyttö kertomaan vanhemmistaan; että isänsä oli pehmeämielisempi kuin äitinsä, mutta että äiti taas osasi paremmin käsitellä rahoja, ja hoiti taloutta hyvin taitavasti. Sitte rupesi hän puhumaan sisaruksistaan, vanhempien lasten tulevaisuussuunnitelmista ja pikku tyttöjen tavoista, että toiseksi nuorin piti niin kissasta, että hän eräänä päivänä oli ottanut sen mukaansa kouluunkin ja että isä vasta myöhään, kun hän sattumalta oli mennyt tytön istuimen ohitse, oli nähnyt sen siinä kun se istui ja viisaan toimeliaana tähysteli pöydälle, ja kuinka kaikkein nuorimman oli tapana sanoa, että hän rupeaa kuningattareksi. Hän oikein innostui ja kertoi hehkuvin poskin ja rakenteli ilmalinnojaan, mitä kaikkea lapsista joskus tulisi. Hän kävi ihan puheliaaksi, sillä ensi kertaa pitkistä ajoista tuntui hänestä, kuin olisi hänen rinnallaan joku, joka ymmärsi häntä. Hänen sydämensä ihan aukeni ja kielensä siteet heltesivät. Lopulta säikähti hän ja sanoi: "Mutta kerro sinä nyt. Kummoinen sinun äitisi on?"

Silloin kertoi nuorukainen, että hänen äitinsä on heikonpuolinen, ehkä liikakin hento yksinäiseen ja hieman kovakouraiseen elämään siellä, hän sopisi hänen mielestään ehkä paremmin jonnekin rauhaisaan ja ystävälliseen holsteiniläiseen kaupunkiin, kuin Veldtiin Krokodiilivirran rannalla. Onneton hän ei siitä sentään ollut; hänen ja hänen isänsä sanaton sopimus kun oli parhaimman jälkeen hemmoitella ja huvittaa äitiä, ja ylialaan kohdella häntä kuin lasta, joka väliin näytti erinomaisen hullunkuriselta. Niinpä he esimerkiksi eivät koskaan nimittäneet äitiä muuksi kuin "meidän typykäksemme", eivätkä koskaan antaneet hänelle lepoa ennenkuin olivat saaneet hänet kolmasti päivässä nauramaan; ellei se ollut onnistunut, ja ellei vanha kafferikaan, heidän paimenensa, ollut saanut naurua toimeen, silloin lähti hän lauantaina ratsain sisarensa luokse ja toi sunnuntaina hänet miehensä ja viiden poikansa kanssa isän farmille, kaikki ratsain, ja kaikilla seitsemällä hiukset otsalla, ja silloin täytyi äidin nauraa.

Tyttö naurahti iloisesti ja sanoi: "Tuopa mukavaa on. Tuommoisesta minä pidän. Minä olen nimittäin ollut jo monta vuotta eräässä suuressa talonpoikaisperheessä, jossa kyllä on terveyttä ja leipää tarpeeksi. Mutta ystävällisyyttä ja iloisuutta halveksintaan siellä ja pidetään melkein rikollisena. Mutta minusta on vaan parasta maailmassa, kun kaikki ovat ystävällisiä ja hyviä toisilleen ja kaikille maailmassa."

Nuorukainen nyökäytti päätään ja myönsi vilkkaasti että hän oli oikeassa ja sanoi: "Sinä sovit erinomaisen hyvin omaisteni kanssa. Sinun pitää tulla kanssani."

Nyt tuli tyttö taas hiljaiseksi.

Jonkun hetken päästä rupesi hän taas hiljaisella ujolla äänellä juttelemaan isovanhemmistaan, jotka olivat olleet maanviljelijöitä, ja siitä arvosta, jossa isänsä oli kyläläisten kesken ja veljiensä järkevästä vakavuudesta, hän jutteli sitä kaikkea siinä hiljaisessa ja viattomassa toivossa että saattajalleen selvenisi, että hän oli hyvästä perheestä, ja ettei hän luulisi, että hän oli löytänyt hänet kadulta näin vaan.