Silloin ehdoittivat he eräänä päivänä, ensin sentään salaa keskenään huolellisesti neuvoteltuaan tätä pulmallista asiaa, että hän matkustaisi Holsteiniin, ja katselisi sukulaistyttöjä siellä, ja sitte, ell'ei kukaan niistä miellyttäisi häntä, toisiakin kotiseudun neitoja, ja ottaisi löytämänsä sitte kohta vaimokseen ja toisi mukanaan sinne. Hän suostui ehdoitukseen, ensin sentään hymyillen uhattuaan sormellaan äitiään, tämä nimittäin oli keksinyt sotajuonen. Niinpä matkusti hän lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua kotimaahansa takaisin, kuten ennen muinoin patriarkka Jakob, joka hänkin lähti vaimoa hakemaan.
Hän tulikin Sankt Mariendonniin, kulki perheestä perheeseen ja toimitti terveiset perille, hänelle tehtiin kysymyksiä ja hän kertoikin mielellään ja avomielisesti oudosta maasta siellä kaukana ja vanhempainsa tilasta, eikä hän lopulta salannut sitäkään, missä tarkoituksessa hän oli matkalleen lähtenyt. Mutta tämä teki hänen asemansa kieräksi ja aikeensa kävi vaikeaksi toteuttaa, hän kun nyt kävi jokaisen silmissä kosijamiehestä. Toiset vanhemmat, jotka pelkäsivät, että hänen kaunis ulkonäkönsä voisi viekoitella heidän naimaikäisen tyttärensä lähtemään hänen mukanaan, kohtelivat epäystävällisesti häntä. Parempi varaiset sukulaiset johtuivat epäilemään, että vieras oli valinnut juuri heidän lapsensa uhrikseen, ja aikoi heidän omaisuudellaan parantaa hämmentyneitä ja huonoja varallisuussuhteitaan. Muutamat, uskalikommat, joilla oli suurempi luottamus häneen, tai joilla oli naimattomia tyttäriä talossaan tekivät kömpelöitä yrityksiä, toimittaakseen tyttärensä tälle nuorelle miehelle, yrityksiä, jotka olivat kummallekin epämukavia. Lopulta tuli pari vanhaa ukkoakin, jotka tahtoivat saada hiukan ansiota, ja ilmoittivat itsensä halullisiksi ja kykeneviksi toimittamaan hänelle tytön, jolla oli vissi määrä omaisuutta. Kaikki tämä vaikutti nuorukaiseen niin vastenmielisesti, että hän toivottomana jo päätti heittää sikseen koko aikeensa, ja matkustaa pois jo seuraavassa laivassa, jonka kuuden päivän kuluttua piti lähteä Kapkaupunkiin.
Silloin neuvoi häntä eräs veitikka, joka sydämestään toivoi hänen aikeittensa menestyvän menemään markkinoille, jommoiset seuraavana päivänä piti olla Mehldorffissa, ja joilla paikkakunnan kaikkien neitojen oli tapana käydä. Tämä ihmisystävä oli eräs jumaluusopin ylioppilas, kotoisin läheisiltä marskeilta, käsityöläisen poika, joka reipasmielisenä rahvaanlapsena, ja antauneena alalle, jossa hän yhä tulisi toimimaan kansan keskuudessa, yhä seurusteli ja oli ystävyydessä kansakoulunaikaisten toveriensa kanssa ja heidän kanssaan kulki niitä samoja tuttuja teitä, joita nuoret ovat niin mielistyneet käymään. Vaikka hän tässä seurassa viettikin monta hauskaa yötä, ja vaikka hän monta kertaa ratsasti lainatulla talonpoikaishevosella öitse tansseihin, ja vaikka hän katselikin monen tytön iloisiin silmiin, ei hänestä sentään — ihme ja kumma kyllä — ole lähtenyt sen pahempaa häpeää ammatilleen.
Vaikka jo kaiken toivonsa menettäneenä ja melkein arkana jo — oli nimittäin tullut yhä tunnetummaksi, mitä hän haki, hän oli saanut nimettömiä kirjeitäkin jo, — päätti hän sentään vielä yrittää tämän viimeisen kerran, vaikkapa pitikin sen ihan turhana. Sillä kuinka saattaisi joku nuori tyttö tuskin viikkoa kestäneen tuttavuuden jälkeen uskaltaa lähteä hänen, tuiki oudon kanssa maahan, joka yhtä paljon peloitti etäisyydellään kuin viileydellään? Mutta hän olisi sentään niin mielellään suonut vanhemmilleen sen ilon, että matka olisi onnistunut, itsekin hän myöskin kaipasi vaimoa itselleen.
Nyt oli sinne tansseihin tullut nuori tyttö, hän on kookas ja vaaleatukkainen ja koruttoman kaunis, hän oli friesiläistä sukua ja ijältään vähän yli kahdenkymmenen. Hän oli lähistöltä erään koulunopettajan tytär, jolla oli monta lasta, ja oli hän nyt jo monta vuotta ollut erään rikkaan marskitalonpojan perheessä Sankt Mariendonnissa perheenemännän apulaisen monitöisessä ja ilottomassa toimessa. Hän oli luonteeltaan syvämielinen ja tunteellinen, ja mielessään liikkui kaikellaisia ajatuksia, jotka olivat sitä omituisempia ja hennompia ja arempia, kun hänellä ei koskaan ollut tilaisuutta puhua niistä toisille ihmisille.
Ei hän ollut aikonut tullakaan markkinoille. Mutta kun hänen emäntänsä hiukan noin halpeilevasti oli sanonut hänelle, että hänen sopii kyllä jäädä kotiinkin, sillä tuskinpa kukaan häntä tanssiin pyytää, hän kun ei ollut mikään talokkaan tytär, niin heräsi hänessä uhka; virvotti emännän ylpeys hänen sielussaan monellaisia kirjavia ihmeellisiä toiveitakin. Niinpä päätti kuin päättikin hän lähteä markkinoille, ja tulikin sinne ja tuli tanssisaliin, ja oli hänestä kuin olisi unta kaikki. Mutta hän ei tietänyt mistään.
Ensi aluksi ei kukaan pyytänyt häntä tanssimaan ja hän istui hiljaisena ikäänkuin yön taivas, jota sumeen harso peittää, ainoastaan siellä täällä häämöttää valkeita pilkkuja esiin, ne paaltavat heikosti ja sammuvasti harson lävitse ja antavat ikäänkuin aavistaa salaisesta tulesta takana. Kun hän nosti silmänsä, näki hän salin toisella puolella lähellä ovea seisomassa erään nuoren miehen, joka tumman ihonsa ja sinisen, merimiesmäisen pukunsa vuoksi näytti oudolta toisten rinnalla. Hänellä oli kauniit, vakavat ja hiukan synkeät kasvot.
Kohta jälkeenpäin huomasi hän, että nuorukainen katseli häntä. Ja, ikäänkuin jonkun voiman pakoittamana, jota hän ei tuntenut — hän luuli että se oli halua tanssimaan — katseli hän häntä takaisin levollisin hiljaisin silmin ja tunsi mieltymystä häntä kohtaan. Silloin läheni nuorukainen salin läpi häntä kohden, kumarsi hänen edessään ja asettui tanssijain jonoon, joka hiljaa liikkui eteenpäin, ja sanoi katsellen hänen korkeata vartaloansa ja hänen käyntiänsä, hiukan neuvotonna: "En luullutkaan, kun näin teidät istualta että olette niin pitkä ja komea. Kun mies istuu hevosella, arvaa kohta hänen pituutensa, mutta sitä ei näy naisen päältä, kun hän istuu." Tyttö kummasteli hänen puhettaan, ei vastannut mitään, katseli häntä vaan ja nyökäytti päätään. Sitte kun heidän piti alkaa tanssia, sanoi nuorukainen: "Pyydän anteeksi, että olen pyytänyt teitä tanssiin, en ole oppinut tanssimaan, enkä ole koskaan opetellutkaan. Pidän sentähden, ettemme mene tanssimaan ja saata itsiämme naurunalaisiksi huonolla tanssillamme. Minulla on sen sijaan eräs toinen pyyntö teille. Ensin sentään täytyy minun kysyä, tiedättekö, kuka minä olen."
Tyttö pudisti päätään, niin että valkeat kiharat tanssivat ohimoillaan ja sanoi, tuntien hänen suoran vakavuutensa ikäänkuin vetävän häntä puoleensa: "Ei teidän tarvitse sanoa, kuka te olette. Sanokaa vaan, mitä tahdotte minulta. Ellei se ole mitään pahaa, niin teen sen mielelläni." Silloin vastasi nuorukainen: "Huomasitte kai kuinka jo pitemmän aikaa katselin teitä äsken, ja tekin katselitte minua. Moni arvelisi, ettei semmoinen merkitse mitään. Mutta minäpä luulen: meille molemmille merkitsee se jotakin, nimittäin, että olemme mieltyneet toisiimme. Onko niin?"
Tyttö huomasi, että kaikkien silmät olivat kiinnitetyt häneen ja nuorukaiseen, ja takanaan kuuli hän jonkun sanovan äänen: "Kuule, sinä! etkö sinä häntä tunne? Hänhän on se afrikalainen." Samassa tuli juosten hänen luokseen pieni, tummahiuksinen kaunotar jonka sydän oli aivan tulvillaan ja silmät kuumat, laski käsivartensa hänen uumalleen ja sanoi hiljaa ja nopeasti hänelle: "Kuule! Jos sinä hänestä pidät, niin älä sitte valita muusta maailmasta mitään! Mene hänen kanssaan, minne hän vaan sinut vie. Etkö tunne minua? Minä olen Elsbe Uhl."