Sattui sitte eräs iltapäivä, kaikki talonväki oli lähtenyt ulos Mehldorffiin markkinoille, ainoastaan Wieten istui kotona tuvassa ja ompeli. Silloin käveli hän, kun jo oli ilta ja hämärsi, väliköllä ja oli semmoisessa mielentilassa, jossa ajatuksillakaan ei ole mitään kärkeä, lepäävät vaan avaroina ja avoiminaan, tasaisina ja rajattomina ikäänkuin avara ja aava, loputon ja hiljainen marski. Se on sentään hedelmällistä maata. Siinä kun hän asteli pitkää ja korkeata välikköä avonaista puol'ovea kohden, lepäsi kuun kulta ja hopea ikäänkuin verhona välikön lattialla. Hän astui ovelle ja katseli kuuta, siinä kun se oli kolmannessa neljänneksessään, kuinka se nousi Ringelshörnin takaa ja kuinka se kultaisessa ihanuudessaan levittäysi maiden ylitse ja lepäsi hämärän tummalla kanervakankaalla Kultahetteen vierellä.

Jörn Uhl seisoi ja katseli sitä ja lepäävät ajatuksensa virkosivat, hiljaa ja hitaasti, ja kärjistyivät. "Mare nubium", puhui hän hiljaa, ja kasvojensa ylitse lensi heikko leikkisyyden väre, ikäänkuin silloin kun pitkän eron jälkeen keksii vanhassa ystävässään entisiä omituisuuksia. Kun hän vielä oli hetken katsellut siinä, kääntyi hän miettivänä ympäri, meni kammariinsa ja kaivoi kirstustaan esiin pitkän lommoisen kaukoputken. Sen oli hän ensimmäisenä sotilas vuotenaan Rendsburgissa ostanut halvalla, mutta ei ollut vielä kertaakaan käyttänyt sitä. Hän seisoi taaskin ovella ja katseli kuuta kohden, ja kaikki ne hyvät henget ja hengettäret, jotka näkivät hänen seisomassa siinä lyhyessä siniliinaisessa takissaan, kaikki Uhlin haltiat, jotka ratsastelevat kurkihirsillä ja kaikki nuo tonttuolennot, jotka kuurottelevat kattojen harjoilla ja keinuvat poppelien oksilla, ja aukealla nummella kaikki nuo hämärät lepäävät olennot, jotka sielultaan ja ruumiiltaan ovat eläimen ja ihmisen välillä, tuommoiset kaukonäkevät, hitaasti liikkuvat, hiljaa uneksuvat olennot, kaikki mitä vaan oli lähellä, ja joista ei tähtitiede eikä mikään muukaan tiede tiedä tuon taivaallista, kaikki joka on luonnon heimoa ja joka elää sen rinnoilla kotkottaen, maiskuttaen, nauraen, humisten ja itkien, kaikki ne iloitsivat Jörn Uhlista: "Onnea, onnea! Nyt on hänelläkin taas rakkaus."

Jörn Uhl tuijoitteli kuuhun ja nimitteli kunkin meren erikseen nimellään ja eroitti vuoretkin ja iloitsi, kun hän vielä muisti niidenkin nimet. Ja yht'äkkiä, kun hän tarkkaan katseli sinne, näki hän kaukoputkensa avulla ensikerran selvästi yksityiset tulivuoren aukot ja kirkahti hiljaa kun hän selvään ja kirkkaasti itse näki sen, josta tuo vanha kirja hänen kirstussaan oli puhunut: siellä ylhäällä sinisen taivaan keskellä näki hän kuinka vuorten kukkulat _mare nektar'_in vierellä kimaltelivat aamuauringossa.

Siten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa. Ja vähitellen, jotta hän oikein saisi kaikessa rauhassa maistaa iloansa, väistyivät ajatuksensa hiukan ja rupesivat huvikseen harhailemaan, hänelle heräsi mieleen, kuinka hän sentään oli ihan toista maata miestä, kuin nuo toiset nuoret, jotka par'aikaa joivat Mehldorffin markkinoilla ja juoksentelivat tyttöjen perässä. Hän sitä vastoin oli kyntänyt koko päivän ja katseli nyt illalla vielä kuuta ja harrasteli tieteitä.

Sillävälin kun Uhl'in ajatukset lentelivät niin korkeita ja vaarallisia taipaleita, eli kaikki hänen ympärillään, kaikkialla, ilmassa, puissa ja nummen vierteellä oli elämää, mutta hän ei tiennyt eikä nähnyt siitä mitään.

Ylhäällä, lähellä Kultahetettä, jonnekäsin Jörn Uhl tähysteli kaukoputkellaan, lepäsi pienessä vieremässä, kanervikon keskellä, menneenvuotisilla tammenlehdillä, ja suojassa länsituulelta seitsemän kauniinnäköistä olentoa, nummen haltioita, aina nuoria, ruskeaihoisia, tumma-, suora- ja pitkähiuksisia, joilla on selittämättömän syvät silmät, jotka ihmisten mielestä kyllä katsovat vähän tylsästi ja lasisesti ja joilla myöskin on melkein liika pitkät ripset. Se joka on nähnyt heidät, tietää sen. Ne juttelevat tytöstä, joka tänään iltapäivänä miettivin ja iloisin silmin oli astellut nummikkopolkua markkinoille menossa, ja johtuvat siitä puhumaan Elsbe Uhlista. He puhelivat nimittäin mielellään Elsbe Uhlista, tämä kun oli hiukan heidän kaltaisensa ja heitä lähellä, hänkin kun oli heikkotahtoinen, ja antautui nykyhetkeen koko sydämellään ja piti rakkauttaan oikeutenaan. Nuo seitsemän olivat nähneet, että Harro Heinsen muutamana yönä oli ruunallaan ratsastanut viistoon kankaan poikitse, ja että hän oli sitonut ruunansa valkokoivuun, joka kasvoi Aulangolla Thiess Thiessenin ikkunan edessä, ja että Thiess Thiessen oli nukkunut eikä kuullut mitään, ei yhtään mitään, ja tiesivät, että pikku-Elsben tänä iltana pitäisi kohdata Harro Heinsen markkinoilla; ja he sanoivat: Tänä yönä tulee hän tänne ja tänä yönä lankeaa hän tässä Kultahetteen rannalla hänen omakseen. Siksi olivat he kokoontuneet. Ja kun he ajattelivat sitä ja puhelivat siitä, eivät heidän kasvonsa yhtään muuttuneet, ne pysyivät yhä pitkäripsisinä ja unisina, väliäpitämättöminä ja suruisan velttoina, kuin aina muutenkin. He lepäsivät siis ja odottelivat, sillä he, luonnon puhtaat lapset iloitsivat, kun näkivät ihmisessäkin luonnon puhtaiden voimien heräävän.

He kuluttivat aikaansa kertomalla vanhoja ja uusia juttuja: siitä vanhasta ja likaisesta ja itarasta talonpojasta, joka kolmekymmentä vuotta sitte kerran oli tullut lapioineen ja kankineen ja raaoilla valheellisilla puheilla yrittänyt riistää Kultahetteeltä sen aarteita. Sen olivat he säikähdyttäneet. Olivat ilmestyneet laakson reunalle ruskeat käsivartensa hurjistuneesti kurotettuina ja silmänsä hehkuvina kuin sammuva hiili, niin että ukko pahasti parahtaen ja hiukset pystyssä oli syöksynyt pakoon sieltä, ja kolme päivää jälkeenpäin kuumehoureissa kuollut. Juttelivat siitä kauniista pojasta, joka kuus' vuotta sitten eräänä koleana kevätiltana oli astunut hetteeseen ja sitte lähtenyt ulos maailmalle vuorien taakse. Ja he tuumivat nytkin, että he tänäiltana taaskin tapansa mukaan lumoaisivat ihmisen, joka tulisi tietä, että hänkin jättäisi kaiken arvelemisen ja varovaisuuden ja kaiken muun semmoisen teeskentelyn, ja antaisi luonnon paljaanaan vaikuttaa itsessään, niinkuin silloin kerran oli antanut Fiete Krey ja samana yönä se tyttö, joka kyllä oli osannut rakastaa, mutta ei naida.

Ja kun ilta oli kulunut ja yö tullut ja he yhä neuvottelivat, kuinka kaikki oli tapahtuva — nuo olennot ovat nimittäin tahdoltaan horjuvia ja hitaita, ja toiminnassaan raskaita ja aikaan tulemattomia, uneksuminen on heidän vahva puolensa, ja kärsiminen heidän nautintonsa — silloin lähestyi tietä kaksi nuorta, ne käyskelivät käsi kädessä jalkapolkua alas Kultahetteelle, joka välkkyi valkeana kuun valossa. Heidän nuorilla kasvoillaan lepäsi se pyhä vakava iloisuus, joka kaunistaa ihmiskasvoja, kun sielussa kaikki sisällisin hyvyys on herännyt ja tullut liikkeeseen. Heidän nuoret viattomat kasvonsa loistivat pyhintä ja ihaninta, mitä heissä oli, luottamusta ja rakkautta ja onnellista hyväntahtoisuutta, ja heidän silmissään välähteli kuin kultaisia aseita, joilla taistella kaikkea pahaa vastaan.

* * * * *

Noin kolmekymmentä vuotta sitte, kohdakkoin senjälkeen kun kotimainen sotajoukko oli hajoitettu, oli eräs perhe Wentorffilaisia Kreijejä siirtynyt Etelä-Afrikaan ja oli sittemmin muutamain siirtyväin buurien kanssa, joiden joukossa oli saksalaisiakin, joutunut ylös Krokodiilivirralle asti, oli siellä peittänyt matalan kivitalonsa pitkillä oljilla ja buurien tapaan koonnut kohtalaisen omaisuuden ja päässyt mukavaan varakkuuteen. Lapsia oli ollut Wentorffista saakka mukana, mutta ainoastaan yksi poika ja tytär jäi eloon niistä. Tytär oli joutunut naimisiin erään nuoren hollantilaisen kanssa; poika oli naimaton vielä. Hän oli luonteeltaan jonkunverran mietiskeliäs, kuten Kreiji ainakin, eikä ollut tullut siihenkään toimeen että olisi mennyt naimisiin jonkun hollantilaisnaisen kanssa. Hänen oli tapana vastata vanhemmilleen, kun nämä kiirehtivät häntä naimisiin: "Olin kai liika vanha, kun jätin kotiseudun, olin jo kymmenvuotias silloin. Nyt en enää osaa tottua näihin outoihin tyttöihin. Saisinpa jonkun saksattaren, niin uskaltaisinpa ehkä."