Ja Stark Behrensinkin, hänen, joka aina oli viisaampi kuin kaikki toiset, hänenkin täytyi vaunuista alas ja jatkaa matkaansa jalan. Hänen lapsensa olivat jo täysikäiset ja hän itse harmaa. Hän oli kolmekymmentäviisi vuotta asunut uhkeassa talossaan, oli aina puhunut viisauksia, ja jaellut neuvoja monelle, ja moitiskellut tuhmuutta, joka niin leveänään rehenteli maassa. "Mitäkö? Pitää taloudestaan huolta? Sen konstin osaa jokainen", sanoi hän, "mutta hoitaa talouttaan niin että siitä kostuu, kas siinä taito on." Koko paikkakunnalla uskottiin hänen kerskumistaan. Ei ollut kolmeakaan koko paikkakunnalla, joka ei olisi uskonut sitä. Oltiin vakuutettuja siitä, että hän oli viekas kettu.

Mutta nytpä ilmeni, ett'ei hän koko niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena alusta loppuun, ylialaan koskaan ollut tarkalleen tietänyt suuriko omaisuutensa oli ja paljoko hänellä oli velkoja ja ett'ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, olivatko velkansa vähenemään päin vai enenivätkö ne. Hän ei ollutkaan ollut mikään kettu, oli ollut härkä. Hänen asiansa olivat kaikki sekaisin kuin tytön hiukset, johon vallattomat pojat ovat nakelleet takkiaisia. Hänen täytyi jättää talonsa, ja kävi sitte seitsemän lapsensa luona, jotka hän oli saattanut köyhiksi ja naurunalaisiksi, talosta taloon, mutta näistä ei kukaan ottanut vastaan häntä. Lopuksi sai hän sentään kodon ja leposijan vanhan sisarensa luona, jonka miehellä oli kaupungissa joku pieni virka.

Myöskin Jan Wiek, joka monta vuotta oli ollut kunnanesimiehenä ja sulkujen valvojana, jätti talonsa ja lähti Hampuriin kolmen poikansa jäljissä, jotka jo ennen olivat muuttaneet sinne. Siellä istui hän päivät pitkät pienessä likaisessa huoneessa, jonka ikkunat antoivat pihalle, ja jakoi siellä lastensa niukkaa leipää, jotka särpimiksi antoivat hänelle pilkkaa ja tylyjä sanoja; iltasin meni hän heittämään noppaa seppien yhdistyshuoneustoon voittaakseen pari groschenia juodakseen. Maanantaisin puki hän ylleen pitkän keltaisen, repaleisen sadejakun, jonka hän joskus muinoin oli parempina ja onnellisempina päivinään hankkinut itselleen, ja lähti eläintorille puhuttelemaan siellä maalaisia, jotka kotiseuduilta olivat tulleet markkinoille, puheli kovaäänisesti ja viisaasti heidän kanssaan ja naureskeli iloisesti ja sanoi, että hän eleli mielellään Hampurissa ja kertoi mukavasta elämästä, jota hän täällä sai viettää; meni saattamaan kotiseutututtaviaan asemalle asti ja heilutteli hyvästiäkin heille vielä ja palasi takaisin valottomaan, rappeutuneeseen huoneeseensa ja löi päähänsä ja itki: "Jos minä kerrankin vielä saisin istua tuuheiden lehmusten varjossa uhkeassa kauniissa talossani! Yhden ainoan kerrankin vaan vielä! Kuinka pitäisin kaikesta huolta ja tekisin työtä ja säästäisin. En kertaakaan sitte enää nostaisi huulilleni juomapikaria, en kertaakaan."

Klaus Uhlkin ajeli kylän läpi; hänellä ei vielä näkynyt olevan hätää. Eipä hän vielä koskaan ollut osoittanut semmoista kopeutta vähävaraisia kohtaan, kuin näinä viime aikoinaan, jolloin hänelle ei Uhlista enää kuulunut laudan salkoa eikä kiveäkään. Hänellä oli suunsa ympärillä sama pehmeä leikkisä myhä; mutta kun hän ajoi kylän lävitse, jossa lapset ja köyhät ihmetellen katselivat hänen välkkyviä valjaitaan, näytti hän hartaan vakavalta: silloin painoi häntä itseänsäkin oma arvokkuutensa, ikäänkuin hovinarria, joka väkijoukon keskitse ajaa kuninkaansa luokse.

Heikki ja Hannu Uhl ja toisia nuoria miehiä ajoi myöskin kylän lävitse, noin aamupuoleen yötä. Ne palasivat markkinoilta tai tansseista. Levottomat hokiväsyneet hevoset nytkivät rattaita sinne tänne, niin että ne kolahtelivat milloin mihinkin, ajajat nukkuivat tai istua retkottivat.

Iltasin oli käsityöläisillä ja työväellä taaskin puheenainetta tuvissaan. Nuoremmat sanoivat kepeästi vaan: "Maahan pyörii, niinpä kompastuvat ihmiset sillä. Nämä vierähtävät rattailta, toiset kiipeävät sijaan. Miksi elävät kuin hurjat?" Vanhemmat kertoivat sortuvien isistä ja isänisistä, millaisia työteliäitä, koruttomia, luotettavia ja täsmällisiä miehiä ne olivat olleet. Mutta he koettivat keksiä esi-isissäkin jo jotain raskaita rikoksia, joista, kostamatta jääneinä, lapset nyt saivat maksaa. Ja semmoisia löydettiinkin; tiedettiin kertoa julmasta tylyydestä, kavaloista perintöpetoksista ja jostakin pikaisesta, nurjamielisestä teosta. Monella, joka katseli sokeutta, jolla nuo vanhat ylpeät suvut hävittivät itsensä, oli tunne, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten, tahtomattaankin, säälimättömän salliman pakosta, suistua turmiin. Mieliä rupesi painamaan mykkä tuska, ikäänkuin kulkisi teitä ja katuja peloittava yli-inhimillinen voima, joka kosketti ihmisiä ja hämmensi heidän järkensä.

Jörn Uhl oli jo ennen sotapalvelustaan seisonut yksikseen syrjässä ja katsellut koko tuota mieletöntä menoa, samalla tunteella kuin työmies, joka seisoo pellolla mutakuopassa ja katselee rattaita, jotka hurjaa vauhtia kiitävät tiellä ohitsensa, ja taaskin kumartuu lapionsa ylitse. Mutta silloin ei hänellä vielä ollut kokemusta ja arvostelukykyä: välistä hän kyllä oli ankarasti tuominnut tuommoista hurjaa menoa ja oli aavistanut huonoa loppua semmoiselle; mutta välistä hän taas oli epäillyt, oliko hän sentään oikeassa. Hän seisoi nyt itsekseen ja katseli heitä: "Noin ajavat he! Ja nyt ajavat he kumoon!" Ja hän rupesi aavistamaan: "Sinun tiesi, Jörn Uhl, on kohtalon sattumasta tähän asti ollut toinen kuin heidän, ja on oman tahtosi mukaan vastakin pysyvä toisena."

Ei mikään vaikuta kehittävämmin ihmiseen, kuin ihmiskohtalojen katseleminen.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kaksinverroin yksinäinen oli Jörn Uhl, yhdeltä puolen, koska hänen isänsä ja veljensä, hänen ikä- ja säätytoverinsa kulkivat toisia teitä kuin hän. Toiselta puolen, koska hänellä sisimmässä sielussaan oli ikäänkuin avara siistitty juhlamaja, tai ikäänkuin kirkko. Hän olisi tahtonut sisustaa tämän juhlamajansa tai kirkkonsa, joka vielä oli tyhjänä, ja viettää siinä ihania juhlia. Mutta hän ei ollut selvillä, kuinka hänen oikein pitäisi aloittaa. Eikä ollut ketään ymmärtävää ja hyvää ihmistä, joka olisi neuvonut häntä.