Klaus Uhl, isä, istui sohvan nurkassa ja katseli eteensä. Ja ensi kerran näki nyt hänen nuorin poikansa, joka seisoi kuin maahan kasvaneena kynnyksellä, että hänen isälläänkin voi olla vakava, vieläpä tuskallinenkin kasvojen ilme ja että hän oli vanhanpuolinen mies, joka ei ollut terveen näköinen.
"Jos äiti edes eläisi vielä, olisi talossa toki yksikin järkevä ihminen. Mutta me tuhmat lapset, me halveksimme äitimme. Äiti! Ah, hän oli talon hyvä enkeli! Mutta sinä? Kaikki saat sinä likaan. Näenpä jo kuinka tulee käymään: kaikkien meidän täytyy jättää talomme, samalla tapaa kuin Hans Meyer kerran jätti isänsä talon: hänellä oli säkki nisuja käsikärryissä, ja vierellään astui lapsensa leivänpuoliska kädessä. Tämä ei ole oikeaa leikkiä: paholaisella itsellään on kätensä tässä pelissä."
Hän kääntyi ovea kohden lähteäkseen, silloin näki hän takanaan nuorimman veljensä "Sinä?" sanoi hän, "sinä olet kettu", ja löi häntä lujasti olkapäälle. "Sinä olet kahdenkymmenen yhden vuoden vanhana viisaampi jo kuin tuo tuossa kuudenkymmenen vanhana ja kuin me kaikki. Me olemme kätkeneet kaiken silkkiin, ja kostuttaneet viinillä, niin ettemme enää ole tietäneet, mitä meillä todella oli kädessä. Mutta sinä katsot asioita, niinkuin ne ovat. Älä näytä niin hämilliseltä: muista minua, maavouti, kun tulet valtakuntaasi. Sinä olet mies hankkimaan itsellesi sellaisen. Uhl se ei ole oleva, sen on tuo tuossa juonut."
Niin lähti vanhin pojista isänsä upeasta talosta. Se oli talo, joka oli arvokkaampi kuin moni aateliskartano. Kun hän oli tullut vanhemmaksi ja pienillä raihnaisilla rattaillaan ajoi Ringelshörniä alasmatkalla, heinänkorjuulle kaukaiseen Wattiin, istui hän aina siten, ettei hänen sopinut nähdä Uhlia, siellä kun se komeana ja turvallisena seisoi mahtavain poppeliensa varjossa, joiden latvoja iäinen länsituuli taivutteli itää kohden.
Toistenkin onnentähti oli laskussaan.
Katkera suru kolkutti raskaalla kädellään vanhojen, vankkojen talonpoikaistalojen ovia, ja niiden omistajat kävelivät edestakaisin pitkissä pimeissä väliköissä ja eskottelivat aukaisemasta oveansa sille, ja sisällä tuvassa istuivat vaimot ja itkivät, ja lapsissa kyti raskas hätäynyt aavistus.
Eräässä talossa valjasti emäntä itse ruskeat valakat rattaitten eteen, pani niille hopeavaljaat ja ajoi itse kaupunkiin, meni raatihuoneelle ja vaati että miehensä vielä samana päivänä julistettaisiin holhouksen alaiseksi. Tämä ripeä nainen levitti pöydälle paperit, jotka hän oli ottanut mukaansa, ja osoitti kuinka paljon myötäjäisvaroja jo oli mennyt hukkaan. Pienen poikansa, joka hänellä oli mukanaan, nosti hän viheriälle pöydälle, aukaisi hänen housunsa ja näytti juopuneen miehensä kädenjäljet, hän paljasti täyteläisen valkean kaulansa, ja näytti siinä hänen kättensä jäljet, ja vaati holhousta, ja holhoojaa. Tuomari oli nuori mies vielä, ja oli kyllä seisonut monen naisen rinnalla, mutta ei vielä koskaan näin vastapäätä. Hän tarttui kelloon ja sanoi, ett'ei asia ole lain edessä niin yksinkertainen ja selvä, ja rupesi selittämään hänelle, mitä kaikkea sitä ennen oli tarpeen. Ja monta mutkaa siinä kuului olevan.
Silloin laski vaimo varsin rohkean väitteen maamme oikeudenkäytöstä; hän sanoi, että se on kömpelö kuin vanha lehmä, ja naista vihaava kuin vanha kipistynyt vanhanuoripoika. Hänen sanansa kuuluivat aina käytävälle asti. Lopuksi sanoi hän, että löytyi, Jumalan kiitos, vielä toisenkin laatuinen oikeus, ja siihen hän tästä lähtien turvautuisi. Ja hän nosti kätensä ikäänkuin lyödäkseen. Hän tulee kyllä toimeen ilman koko oikeuksia, ja helpommaksikin se tulee. Mutta jos tulevaisuudessa hänen miehensä tulisi tänne, valittamaan häntä vastaan, niin pitäisi tuomarin neuvoa hänkin pois! muutoin saisi hänen miehensä niin, ettei neljääntoista päivään saisi jäsentäkään liikutetuksi.
Niin puhui tämä vuoskausia kestäneen kurjuuden nurjistuttama vaimo ja palasi rauhassa kotiinsa, ja on jälkeenpäin usein ajanut kylän läpi, aina virkeällä hevosparilla. Hopeavaljaat oli hän jo seuraavana päivänä myynyt, hevoset kävivät ja käyvät vielä tänäpäivänä valkeissa hamppuisissa siloissa, ja itse hän ei heitä katsetta oikealle eikä vasemmalle. Hänestä on tullut ankara ja kova vaimo. Palvelijat ja kaupustelijat pelkäävät häntä, hänen lapsistaan on tullut kunnon ihmisiä, pojista jonkunverran arkoja, tytöistä miestensä komentajia; miehensä erosi viimein elämästä, vuosikausia hiivittyään talonsa seinävieruksia. Nyt lepää hän huonostihoidetussa haudassa, vasemmalla keskikäytävältä erään päivätyöläisen, vanhan Peter Back'in vieressä, jonka hauta aina on niin siistitty. Kun kerran eräs pojanvaimo salaa oli siistinyt hänen hautansa, sanottiin että leski, oli sattumalta ajanut ohitse ja ylpeänä katsellut sitä ja oli sitte poiminut ojanreunalta nokkosen siemeniä ja mennyt kylvämään niitä haudalle. Sen ohessa tiesivät vanhemmat ihmiset kertoa, että hän muinoin hääpäivänään oli ollut niin onnellinen ett'ei ollut osannut hillitä itseänsä, vaan oli heti uskollisuuslupauksen kuultuaan kaikkien nähden yhtäaikaa itkien ja hymyillen heittäynyt nuoren aviomiehensä kaulaan. Niin kuuma rakkaus oli muuttunut niin tuliseksi vihaksi.
Tänä talvena teki Wilhelm Isermannkin viimeisen matkansa kylän lävitse; hänen sukunsa asuu poikkitiellä, vastapäätä uutta kirkkotarhaa, upeassa uhkeassa kartanossaan. Kirkonkirjan mukaan ovat Isermannit asuneet siellä jo neljäsataa vuotta. Kolmikulmainen aurankärki, jonka mukaan heillä on nimensä, riippuu vielä tänäpäivänä hänen talonsa oven yllä ja hänen kirkonpenkkinsä korvalla. Eräänä iltana juuri vähän ennen joulua, tuli hänen veljensä, joka on toimelias ja arvossapidetty lääkäri Hampurissa, hänen luokseen. Hänen ystävänsä, maaneuvos, oli kirjoittanut hänelle, että jos hän vielä aikoo saada veljensä muuttamaan tapansa, niin nyt oli aika jo. Pitkien kyselemisten perästä sai hän viimein tiedon asiain todellisesta tilasta, ja huomasi, että hän oli tullut liika myöhään. Hän, joka jokainen vuosi oli kerran aina ilokseen ja virkistykseen tehnyt suuresta ahtaasta kaupungista matkan kotiin, muistellakseen ihanaa vapaata nuoruuttaan ja vielä kerran käydäkseen joka katoksen alla ja jokaisen pellonkipenän ylitse: hän asteli tämän illan viimeistä kertaa pihamaata edes- ja takaisin, katseli joka ojaan ja ylös jokaiseen saarneen, ja laski lopulta päänsä oven pieltä vastaan ja itki.