Jörn Uhl mietti: "Sinä et kai vielä tiedä, että meillä nyt on sota
Ranskan kanssa, ja että me olemme kutsutut Rendsburgiin?"
"Voi Jumalani!" huudahti hän. "Se nyt vielä. Onnettomuus onnettomuuden päällä."
"Meillä ei nyt ole aikaa pitkiin neuvotteluihin", sanoi Jörn. Hän pudisteli päätään; hän ei voinut käsittää koko uutista vielä, Pieni Elsbe ulos maailmalle tuon isokokoisen raa'an miehen kanssa? Yht'äkkiä heräsi hänessä ajatus: "Onhan mahdollista ett'ei laiva sodan tähden ole voinut vielä lähteäkään. Jos vielä tapaat hänet, niin tee, minkä vaan taidat ja toimita hän takaisin tänne Aulangolle."
"Luuletko sinä", sanoi Thiess, "että se onnistuu?" Hän katseli taakseen taloaan ja nyyhki, ja kyynelet valuivat hänen kapeille poskilleen.
"Noh", sanoi Jörn, "mutta maltahan nyt toki itsesi! Sinähän olet aina niin halunnut matkustaa ainakin nähdä Hampuri kerran eläissäsi. Nythän pääset kerrankin irtautumaan tästä nummestasi."
"Niin, niin", sanoi hän ja jäi taas seisomaan ja katsomaan olkikattoansa. "Se juuri katkeraa onkin."
Silloin rupesi Jörn Uhl aavistamaan. "Thiess", sanoi hän, "mikä sinun on?"
He olivat saapuneet kukkulalle, josta vietä viimeksi näkee Aulangon.
"Enpä tiedä", vastasi hän itkien, "minua ahdistaa niin."
"Thiess! Sinun matkustusvimmasi, kaikki maailmankarttasi, Brasiliasi ja Jaapanisi, kaikki se on ollut vaan lavertelua ja kuvittelua. Sinun on koti-ikävä."
"Ei, ei!… Lähdenhän minä teidän kanssanne." Hän hoiperteli kuin päissään.