Jörn Uhl tuijotti sinne vaan, eikä virkannut sanaakaan.
"Moukka! Isänmaamme, Saksanmaa nousee entisestä alennuksestaan." Hän käänsi hevosensa, eikä sanonut sen enempää.
Silloin katsahti Jörn Uhl vielä kerran ja näki nuo kaikki eteenpäin kulkevat ihmiset, jotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohden, ja tunsi silmänräpäyksessä hetken suuruuden.
Seuraavana yönä kulkivat he soihtujen valossa erään virran ylitse.
Kuudentenatoista päivänä kuulivat he oikealta, ylhäältä kukkuloilta,
kanuunain jyskettä. "Siellähän kuuluu ammuttavan! Katsoppas sinne.
Mutta kahdentuhannen askelen välimatkalla! Hiukan hälyytystä vaan!"
Enempää eivät he asiata tuumi.
Mutta heissä heräsi jonkinlaista uteliaisuutta; ja kaikissa näkyi heräävän ikäänkuin levottomuutta, metsästäjän levottomuutta.
Kahdeksastoista päivä koitti, ja taaskin näkivät he, kuten neljäätoista päivää sitte tuoreita hautoja, tällä kertaa täydessä auringonvalossa.
Kello on yksitoista.
"Kaunis päivä."
Ell'ei noita hautoja vaan olisi.