"Lohmann!" huutaa Hax. "Nopeampaan, sinä! Vikkelään nyt. Nyt ei olla Loherkankaalla."
Mutta Lohmann ei osaa toisin. "Yks'… ja… kaks'" Aivan kuin
Loherkankaalla.
"Tulta!"
Vasemmalta lähenee peloittavasti, rätisee ja paukkuu.
Luutnantti Hax ottaa selästään ja voihkii ääneen: "Tuo Lohmann… on hänkin miehiään. Ei milloinkaan osaa muuttaa tahtia."
Kapteeni Gleiser ratsastaa paikalle: "Hyvä, pojat! Noin sen käydä pitää."
Neljä tai viis taapiupseeria ratsastaa toistamiseen heidän ohitsensa ja pysähtävät aivan heidän taakseen. Kohta huomaa sen: rupeaa suhisemaan ja räiskähtelemään,… menee sirpaleiksi jotakin:… kirahtaa kovasti jotakin vastaan… tupsahtaa syvälle maahan. Erään upseerin hevonen sortuu polvilleen maahan; ratsastaja lentää hevosen pään ylitse maahan, hypähtää ylös taas ja juoksee erästä hevosta kohden, joka kiitää kanuunojen välitse: saa sen kiinni; Jörn Uhl auttaa häntä; jo istuu hän punaisella satulaloimella. Ratsastajat ratsastavat pois. Kenraalin lakissa liehuu; osa reunusta on repeytynyt, palanen pumpulatäytettä riippuu ulkona ja roikkuu.
Heillä on työtä kanuunoistaan, tekevät työtä otsansa hiessä. Paremmin vaan. Paremmin vaan. He läähöttävät ja tähtäävät, työntävät ja lykkäävät, huutavat ja kiroovat. Puhaltaa kummallinen lyhytpuuskainen kuuma tuuli, puhaltaa milloin sieltä, milloin täältä. Maa syöksyy tulta; tiheistä savupilvistä välähtelee keltaisesti. Löysiksi käyneistä kanuunain lukoista leimahtaa joka laukauksella pitkä punainen tulenkieleke.
He eivät ajattele muuta kuin työtään, työtään. He eivät huolehdi mistään. Ajattelevat ainoastaan: "Tämä on kuumaa leikkiä. Milloinkahan päättynee?" He eivät ollenkaan ajattele sitä, että ylivoimainen vihollinen, joka lähenee avarassa puoliympyrässä, minä hetkenä hyvänsä saattaa uskaltaa rynnäkön.
Silloin tulee numero viis juosten kanuunan eturattailta: "Granaatit ovat lopussa!"