"Ampukaa, veljet!"
Lähenee outoa melua ja hälinää.
Nuori luutnantti juoksee paikalle ja kirkasee kimakasti:
"Patterioihin vasemmalla… Patruunia! Patruunia!…"
"Herra luutnantti", huutaa Uhl, "sehän on meidän oma patterimme!"
"Ettekö näe? Siellä vilisee punahousuja!"
"Käännetään!"
He tarttuvat kaikki käsiksi. Kädet puolaimiin. Raskaasti kääntyy kanuuna ympäri.
"Patruunia!… Neljänsadan askelen päähän!…" Luutnantti Hax seisoo pystyssä taas, yrittää komentaa, ottaa kädellään kylkeensä ja kaatuu pitkälleen maahan. Menetetyltä patterialta juoksee kolme neljä pakolaista. Yksi heistä kompastuu juostessaan, kuin lapsi, ottaa kiinni pyörästä ja rupeaa lukemaan Isämeitää. Neljännen rukouksen lukee hän kahteen kertaan. Hän on köyhäin vanhempain lapsi.
Saksalaista jalkaväkeä, jota runsaammin ja runsaammin tulee metsästä, seisoo ja makaa, siellä ja täällä, parvissa ja yksittäin. He seisovat ja makaavat kanuunain välissä ja ampuvat hyökkäävää, ulvovaa ja kirkuvaa vihollista kohden.
Eräs jalkasoturi, ripeä jäntevä mies, jolla oli punerva, pyöreähkö pää, on hypähtänyt ihan Jörn Uhlin viereen ja ampuu… työntää uutta patruunaa sisään.