Hevosia! Hevosia! Hevoset makaavat kaikki maassa.
Silloin juoksee Lohmann ulos kentälle ja noutaa hevosista, jotka isännättöminä juoksentelevat ja nelistelevät ja seisoskelevat siellä kolme; hän palaa takaisin, ja he valjastavat kuumeisella kiireellä.
Pois!… pois!…
Sydäntä särkevä paluu.
Fiete Krey istuu rattailla ja ajaa suitsista. Lohmann seisoo suorana hänen vierellään ja huitoo piiskalla noita kurjia haavottuneita eläimiä. Jörn Uhl ratsastaa hevosellaan kanuunan vierellä ja tukee luutnanttia, joka horjuen ja selkä kyyryssä istuu akselilla.
"Aivan kuin Wentorffissa", ajattelee Fiete Krey, "kun minä olin kiivennyt puutarhaan, ja sitte juoksin pakoon ja Wieten haukkua nalkutti takana. Herra varjelkoon! Kuinka ne nalkuttavat!"
Pari tulilyhdettä hajoittaa hiukan savua. Ne räiskyvät viistoon heidän ohitsensa kentän ylitse.
"Kolmas on meitä varten."
Ei… Heidän varalleen ei ole mitään rautaa viskattu; ei yksikään tuli ole heitä varten välähtänyt, He pääsevät elävinä metsän suojaan.
Siellä seisoo jo ennaltaan toistakymmentä kanuunaa. Niitä tulee lisääkin, kaikki samallaisessa kunnossa kuin he: horjuvin kompastuvin hevosin, kolmen neljän miehen, joiden hiestyneissä kasvoissa kuvastuu kärsimystä ja vihaa, hädistynyttä polkua ja hurjaa kiihkoa.