"Aina täällä sinun luonasiko?"
"Niin, aina minun luonani. Siinähän se juuri onkin, heillä on molemmilla koti-ikävä. Fiete! Fiete! Etpä uskoisi, kuinka paljon koti-ikävää tässä suuressa kaupungissa oikein löytyy. Joka kolmannella ihmisellä on koti-ikävä, ei ainoastaan semmoisilla, jotka ovat syntyneet maalla, ei, heidän lastensakin veressä on vielä se koti-ikävä. Vasta kolmas sukupolvi oppii ymmärtämään että on näppärää ja mukavaa asua näin sikin sokin ahtailla kaduilla… Noh niin, nämä molemmat miesparat tulevat tänne minun luokseni: minä poltan nimittäin turpeita, Fiete, turpeita Tunkmoorista; tuotan niitä Eggert Wittillä aina säkittäin tänne. Ja päällimmäisenä turvesäkissä on joka kerta — ei mikään kultainen pikari, Fiete, vaan hyvä vastaleivottu ruisleipä. Näethän, siihen säkkiin perustuu koko meidän seuramme. Et uskoisi, Jörn, kuinka hupaisia nuo molemmat ovat. Sinä, Lisbeth, olet nähnyt, kuinka Strackelmeier aina avaa uuninluukun, että hiukan pääsisi savua huoneeseen! Ainoastaan siksi, että hän hiukan saisi haistella turpeenkäryä! Fiete, muistathan sinä sen vanhan olkikaton Brickeln'in ja Quickborn'in välillä, josta tie kääntää Grossenrahdiin: se on hänen kotonsa. Siellä oli hänen isällään ruissarka ja pieni leivinuuni. Savupiippua ei talossa ollut, savu meni ulos välikön kautta. Siinä savussa hän on kasvanut. Hän on yhä ruskeanryppyinen siitä ja pysyy hyvissä voimissa. Kun hän astuu tänne sisään, rupeaa hän kohta nostelemaan nenäänsä, ja on hirveän hupainen; sinähän tiedät sen, Lisbeth."
"Niin vai!" sanoi Fiete Krey. "Mutta nyt meidän pitää lähteä asuntoa etsimään. Sinä tulet taas näyttämään kylläkin reimalta, Jörn. Noh, älä nyt turhia viitsi, Thiess! Minä tunnen kaupungin hyvin ja tiedän erään lihavan hupaisen ravintolan isännän Kuninkaankadulla, hänen luonaan me kyllä saamme kortteerin. Lähdettekö vielä hiukan saattamaan meitä?"
Niin lähtivät he kaikki neljä rinnakkain Pitkääkatua pitkin, Kuninkaankadulle käsin. Oli tullut ilta, oli satanut vahvasti, ja vieläkin viskeli hienoa vihmaa. Vaaleat ja kellervät liekit heittivät kirkasta valoaan pimeälle kadulle, käyskeleville ihmisille ja märjän peilaileville katukiville. Thiess käänteli päätään, seisahtui tavantakaa ja otti heidät taas kiinni ravaten pientä hölppäistä juoksuaan, niin että rautakiskoiset saappaansa kilahtelivat.
"Onpa ihan semmoinen ilma", sanoi hän, "että hän nyt saattaisi olla liikkeellä, ilma semmoinen, joka sopii kaikille, jotka häpeävät, ja jotka eivät ole hyvästi puettuja ja joilla on surua." Hän katsoi hämillään heihin. "Kävisin hiukan katsomassa ympärillä tässä", sanoi hän.
"Mutta sinähän kastut, ota tästä sateenvarjo", sanoi Lisbeth.
"En, en, minä kuivun taas helposti… Tehän molemmat tulette huomenna vielä tietysti minua tervehtimään! Ja saattakaa tyttö nyt kunnollisesti kotiin!"
He lupasivat sen, ja hän lähti. He seisoivat ja katselivat hänen jälkeensä. Vesi välkähteli hänen selässään. Kankeat saappaanvarret nykäyttivät joka askeleella housunlahkeita. Hän juosta lerputti pientä juoksujalkaa. Muutamat seisahtivat ja kääntyivät taakseenkin katsomaan tuota pientä juoksevaa miehentypykkää.
"Oi, Thiess, Thiess!" sanoi Fiete Krey. "Sinä lapsuutemme huvinarri! Me lapset emme ymmärtäneet mitä sinussa oli. Tämä päivä on onneton päivä meille Wentorffin lapsille. Lähdetään, Lisbeth!"
Vaieten jatkoivat he kolme tietään. Vähän ajan perästä sanoi Fiete Krey. "Minä menen nyt tähän ravintolaan ja odotan siellä, kunnes sinä palaat. Sinä saatat tyllitytön kotiin: se on sinun tehtäväsi, tehän aina piditte yhtä."