Ne jotka näinä vuosina asuivat tien varrella, joka vie Itzehoe'n ja Elmshornin kautta Hampuriin, ne varmaankin vielä muistavat hänet, sillä enimmäkseen kulki hän tuon pitkän matkan jalan, hän kun kuvitteli, että Elsbe saattaisi joku päivä tulla häntä vastaan matkalla Aulangolle, silloin voisi hän suoraa päätä kääntyä hänen kanssaan takaisin rakkaalle Aulangolleen. Myöskin niiden, jotka useammin kävivät St. Paulin kirkon ja sataman tienoilla Elbenkatuun asti, niidenkin täytynee vielä muistaa tuo pienenläntä mies, joka lyhyessä, paksukankaisessa tummanharmaassa takissaan, liika lyhyissä ja ahtaissa housuissaan, ja kovissa ja koloissa saappaissaan, joiden kankeat varret kuvastuivat housun lahkeiden alta niin usein juoksi näitä katuja kapeine kurttuisine naismaisine kasvoineen, joista etsivät lapsensilmät kurkistivat esiin. Hän mennä lerputti aina samaa pientä juoksujalkaa ikäänkuin olisi hän aina kaatumaisillaan, ja oli muutenkin semmoinen, kuin ne, jotka käyvät paljon ja samoja teitä. Omituisinta hänessä oli sentään se, ett'ei hän kävellyt väliäpitämättömänä tietään, kuten tavallisesti semmoiset, vaan että hänen ripeät silmänsä yhtäpäätä livistivät ja kurkistivat ihmisryhmien välitse ja että hän tuontuostakin, jos jokin kadunelämässä oli kiinnittänyt hänen huomionsa, yhtäkkiä vetäytyi seinämälle ja seisoi kauan ja katseli siinä älykkäillä, ystävällisillä ja hyvinkin uneksuvilla silmillään.
KUUDESTOISTA LUKU.
Eri mielentiloissa ovat näitten seutujen asujamet eri aikoina saaneet palata koteihinsa, ovat saaneet palata voittajina ja ovat voitettuina. Schleswig-Holstein on nimittäin jo ammoisista ajoista ollut oikea kansojen ja ruhtinasten kehto.
Muinoisina ammoisina aikoina, kun maa rupesi tuntumaan ahtaalta lisääntyneelle kansalle, varustivat he leveäpohjaiset venheensä pitkillä saarnipuisilla airoilla ja leveillä harmailla purjeilla ja menivät meren ylitse Britanniaan. Muutamat venheistä palasivat harvamiehistöisisinä takaisin, nämä takaisinpalanneet kulkivat talosta taloon, pitkät hiukset koristettuina kirjavilla villanauhoilla ja toivat viestit sinne vieraaseen maahan jääneiltä: ihana on maa, avaria laaksoja siellä on kauniine hevoslaitumineen, siellä on syviä kalarikkaita järviä ja kansa, joka asui siellä, voitettuna; he olivat lähetetyt sanomaan: tulla piti Mechtildin, hänen, kirkkaan harmaine silmineen, tulla piti punatukkaisen armaan, ja pikku Emman ja toisten tyttöjen, tulla emänniksi sinne vieraaseen maahan suuriin kartanoihin, tulla käskijäksi lukuisalle tottelevalla palvelijajoukolle. Ja kun lähettiläs jatkoi matkaansa pihanportista, viskasi hän ylimielisesti huutaa huikahuttaen peitsensä lähimpään lehmukseen.
Eri mielentiloissa ovat tämän seudun ihmiset saaneet palata koteihinsa. Viis' sataa vuotta jälkeenpäin: silloin olivat he retkeilleet itäänpäin Wendejä vastaan; ne olivat hyökänneet heidän maahansa. Mutta Neumünster'in ja Eutin'in välillä, kun heidän piti kiertää erästä metsänkulmaa, silloin muuttui metsä eläväksi. Sieltä ilmestyi ripeitä Vendejä, niin että silmiä hämmensi, vielä ripeämpiä vendiläisnuolia lensi monen kunnon miehen kylkeen, niin että hänestä tuli iäkseen lonkkapuoli. Sillä kerralla palasivat he viikset riipuksissa ja nolonnäköisinä kotiliesiensä ääreen.
Taaskin viis' sataa vuotta: silloin oli tanskalainen hyökännyt maahan: sen oli viekoitellut maahan maan rikkaus ja talonpoikien pitkähiuksiset tyttäret. Mutta silloin kutsuttiin mies talosta, kellot soivat, rantasäikillä leimuivat hätävalkeat; meri, heidän naapurinsa ja muulloin aina heidän vihollisensa, teki kolmeksi päiväksi liiton heidän kanssaan, ja he löivät vihollisen keskellä omaa maataan, hävittivät heidän sotajoukkonsa ja painoivat sen marskiensa liejuun. Ja kun Hinnerk Wiebers palasi taloonsa, heitti hän takan ääressä istuvan vaimonsa jalkojen eteen kulta-astiat, jotka hän oli ottanut saaliina kuninkaan vaunuista ja sitoi nauraen harmaan talonkoiransa kaulaan kultavitjat, jotka Holsteinin herttua Adolf oli ripustanut ritari von der Wisch'in kaulaan.
Eri mielentiloissa ovat he palanneet vierailta mailta koteihinsa. Eivät aina voittajan mielin… Kerran liittyivät kaksikymmentäviisi Hemmerwurthilaista yhteen — Hemmerwurth on pieni kylä Eiderin suulla —, miehittivät kaksi laivaa ja julistivat sodan Hampuria vastaan ja asettuivat Elbelle. Hemmerwurth Hampuria vastaan! He otettiin vangeiksi ja suljettiin tyrmään; suljettiin pimeimpään tyrmään. Lopulta laskettiin ne heistä vapaiksi, jotka voivat suorittaa osansa niistä tuhannesta markasta, jotka Hampuri vaati lunnaina heiltä. Sen voivat tehdä kaikki muut paitsi Maas Jarring. Hänellä ei ollut mitään. Kukaan ei myöskään ollut hänen tähtensä halukas uhraamaan mitään, hän kun oli tuttu ilkeästä kielestään ja kun muutoinkin oli veijarimainen. Silloin antoi hän hädissään toveriensa mukana, kun nämä pääsivät tyrmästä ja palasivat kotiin, erään sitoumuksen, jossa hän ylistetyn auttajan, pyhän Anna von Bösbüttel'in isonäidin kautta vannoi ottavansa vaimokseen Telse Borkelin, joka ei juuri ollut kaikkein kauniimpia. Silloin maksoi tämä hänen puolestaan lunnaat. Niin pääsi hänkin tyrmästä ja palasi kotiseudulleen. Mutta ei palannut hän voittajan mielin.
Näitä juttuja voisi jatkaa loppumattomiin. Maa on vanha, ja sen kansa on kokenut monellaista.
Jörn Uhl ei palannut voittajan mielin. Hänestä ei ollenkaan tuntunut että kotiseudun pitäisi hänen paluunsa johdosta pukeutua vihervään ja siniseen ja kultaan, niinkuin se tekee silloin kun se juhlii. Hän piti päinvastoin ihan asianmukaisena, että oli kolkko kolea ilma ja että kummallakin puolella tietä lepäsi alavain peltojen yllä pitkiä raskaita sumupilvekkeitä. Hän huomasi siinä hämärissä käydessään, että oli kynnetty huonosti ja että nisu oli taitamattomasti kylvetty. Laitumen veräjä oli rikki ja makasi tiellä niin, että rattaittenjäljet tekivät kaarroksen sen kohdalla. Olivat kaikki olleet niin toimettomia, etteivät olleet viitsineet nostaa sitä puoleen. Hän laski vaatemyttynsä kostealle ruohostolle, ja nosti veräjän pystyyn.
Kun hän astui ulos puukujanteesta näki hän korkeitten verhottomien ikkunain heittävän leveän ja levollisen valojuovan, joka lankesi kivilaatoille oven edessä ja heitti hiekkakivisille ovenpieluksille heikon valoheijastuksen, niin että kimmelsivät hiukan kultakirjaimet, jotka olivat kaiverretut niihin: niiden Uhlien nimet, jotka toinen toisensa jälkeen olivat hallinneet taloa. Joukko nuoria miehiä tuli, pitäen pientä puheen kertaa keskenään, ulos ovesta tähystelemään ilmaa. Jörn väisti syvemmälle poppelien hämärään ja poikkesi renkien tielle, joka pitkän takarakennuksen ympäritse vei sille ovelle, joka antoi ulos puimavälikölle. Nuoret miehet näkivät epäselvästi hänen, ja joku heistä sanoi: "Tuohan menee Älypää Wietenin ikkunan taakse." Kohta jälkeen kuuli hän veljensä äänen: "Kuules, joll'en tietäisi, että Jörnillä on vatsuri, niin sanoisin minä että tuo on hän."