Hän pyyhkäsi lapionsa terää, lähti ulos, eikä palannut enää seuraavana päivänä. Sen sijaan tuli hänen kymmenvuotias tyttärensä. Tämä katsoi, että hänen tuli tuossa avarassa upeassa etuvälikössä, jossa vallitsi juhlallinen puolihämärä ja jossa jokainen ääni kuului komeana ja juhlallisen pitkään, haastaa yläsaksaa ja toimitteli: "Isä käski sanoa terveiset, hän pitää joutopäivää eikä tule tänne enää. Hän meni Krischan Lührin kanssa viemään hänen härkiänsä Husumiin." Samassa oli hän pujahtanut ovesta ulos. Tämä oli suuri hetki päivätyöläislapsen elämässä, kun hän sai puhua noin ylväästi tuolla avaralla väliköllä valkeine ja mustine marmoripaasineen ja korkeine leikeltyine kaappeineen. Vuosikausia jälkeenkin vielä kuuli hän äänensä kaiun, jota seinät komeasti olivat kaiuttaneet. Nykyään on hän onnellisissa naimisissa erään hyvänsävyisen miehen kanssa, ja saattaisi kernaasti laskea joskus jonkun äänekkäämmänkin sanan. Mutta hän melkein arkailee äänellään, ikäänkuin pelkäisi hän yhä vielä sitä kaikua, jonka hänen sanansa olivat herättäneet Uhlin väliköllä, ja jota hän niin oli säikähtänyt. Mutta kun miehensä kerran kysyi häneltä, mistä hänen hiljainen olentonsa ja hänen hiljainen puhetapansa johtuivat, johtuivatko ne yhä vaan siitä silloin Uhlin väliköllä, mietti hän hiukan ja vastasi sitte: "Ei. Ne lähtevät siitä, että myöhemmin, kun isä oli kaksi vuotta sairaana, sain kaksi talvea käydä kerjuulla. Silloin puhuin talojen väliköillä pyyntöni aivan hiljaa!" Kun hän oli sanonut sen, heittäytyi hän miehensä kaulaan ja nauroi.
Rengit molemmat eivät voineet isännän innokkaisiin hoputuksiin olla vastaamatta yhtä sitkeällä vitkastelu-innolla, ja niinpä sattui kiivaitakin sananvaihtoja.
"Kun kaikella kunnialla saatte päivällisiksi yhden kierroksen kynnetyksi, niin arvelette te, että olette ansainneet aterianne."
Siihen vastaa isäntärenki: "Ja jos kävisi isännän mielen mukaan, niin tappaisimme itsemme työllä juuri päivälliseksi, emmekä enää ollenkaan tarvitsisi ruokaa."
Silloin ei pikkurenki, joka istui varahevosella, enää osannut pidättää nauruun tirskahdustaan. Mutta silloin otti tuo pitkä isäntä pari pitkää, levollista askelta ja kurotti häntä kohden, niin että pojan korva jälestäpäin punotti koko päivän. Mutta kun maavouti oli poissa, nauroi hän taas, veitikkamaiset silmänsä kyynelissä.
Kyökissäkään eivät asiat oikein ottaneet luistaakseen. Wietenin täytyi melkein kaiket päivät istua sairaan vuoteen ääressä, joka muutoin kävi levottomaksi ja vaikeroitsi kuin lapsi. Silloin eivät tahtoneet kyökissä totella Lena Tarniakaan. Jörn otti viimein asian puheiksi Wieten kanssa ja silloin sopivat he siitä, että Wieten siitä lähtien yksinomaan rupeaisi isän hoitajattareksi ja sen ohessa neuloskelisi, kutoisi ja korjaisi vaatteita, Lena Tara taas ottaisi kyökissä ja tarhassa emännöimisen, sillä rajoituksella kuitenkin, että hänen tärkeämmissä tapauksissa pitäisi neuvotella Wietenin kanssa.
"Järjestä vaan niin, Jörn!" sanoi Wieten. "Olen hyvilläni, että selkeän siitä; olenkin jo kuudenkymmenen."
Niinpä lähti Jörn Uhl kasvot vakavina ja kopeannäköisinä ja alahuuli lerpallaan kyökkiin ja ilmoitti siellä talon naismaailmalle lyhyesti muuttuneista arvosuhteista; Lena Tarn, joka par'aikaa pesi astioita valkeat hihansa ylöskiverrettyinä, nyökäytti hyväksyvästi päätään keskeyttämättä työtään tai luomatta edes katsettakaan tuohon vakaanvarovaan puhujaan. Mutta toinen palvelustyttö, hän katosi kyökistä kuin nuoli, lyödä läimäytti oven takanaan kiinni ja jätti samana iltapäivänä talon.
Tuli sitten talvi. Jörn Uhl käyskeli pitkäkoipisena ja raskasaskeleisena peltojaan ja suunnitteli järjestelmän, jonka mukaan saisi peltonsa salaojitukseen, ja saisi itse tehdyksi työn, säästäen siten joka vuosi monta päiväpalkkaa. Hän laskeskeli kuin mikäkin valantehnyt maamittari pituuksia ja kulmioita, istuskeli kammarissaan ja piirsi kartan talosta, joka nyt oli hänen omansa.
Tuli kevät. Vapunpäivänä tuli taloon uusi palvelusväki, joka ei ollut kokenut isännän ylenemistä arvossaan eikä Lena Tarnin korotusta. Siitä lähtien luisuvatkin asiat paremmin: isännän ääni kuului varmempana ja käskevämpänä pihan ylitse. Ja saattoipa hän joskus mennä Wieten Penninkin luokse, siellä kun tämä istui ikkunassaan, ja silmälasiensa ylitse katseli ulos pihalle, ja sanoa hänelle: "Asiat luistavat Lenalta hyvin. Hänessä on vauhtia. Ole sinä huoleti vaan."