Hän vietti yönsä avarassa nojatuolissa, jossa äitinsä oli ollut tapana istua talvipuhteina, ja valvoi levottomasti nukkuvan isänsä vieressä. Ja kun hän istui siinä ja mietiskeli, lähtivät ajatuksensa varsinkin kahdelle tolalle. Milloin tunsi hän sitä, kuinka hän järjestäisi taloudenpitonsa siinä ja siinä suhteessa ja kuinkahan nyt tulevaisuutensa oli muodostuva; milloin taas oli hän aivan kuin keskellä niitä ihmeellisiä mieltäjärkyttäviä tapauksia, joista valkopää oli kertonut.
Ja vähitellen, kun yö muuttui pimeämmäksi ja läheni puoliyö — länsituuli riipi ja kohisi poppeleissa ja viskeli raskasta rankkasadetta vinoon ikkunanruutuja vastaan, sairas tuijotteli elottomin silmin ylös lakea kohden ja Jörn Uhl ajatteli lääkärin lausuntoa: "Elää saattaa hän kyllä kauankin vielä; mutta jäseniään ei hän arvatenkaan enää koskaan voi vapaasti liikuttaa", — silloin tunsi Jörn Uhl ensi kertaa ihmisvoimien riittämättömyyden, ja hänessä heräsi avuttomattomuuden tunne, tämä tunne: Minne pyrit, sieluni peloittavassa yksinäisyydessäsi ja turvattomuudessasi? Ja nytpä oli kuitenkin onni, että hän koulussa oli saanut oppia "Isä meidän", muutoin olisi hän tänä hetkenä liiaksi pelännyt noita masentavan suuria synkkiä haamuja, jotka vihamielisinä tuijottelivat hänen ympärillään yönpimeydessä, olisi ehkä masentunutkin niiden alle. Mutta nyt pakeni hän pelonalaisessa luottamuksessa niiden näkymättömien väkevien ja siunaavien voimien turviin, jotka ovat kätkettyinä evankeliumissa.
Ja tämä oli suuri askel, jonka tuo tähän asti aina niin varma Jörn Uhl tässä teki. Sillä ainoastaan nöyrtyvä löytää armon Jumalan edessä, niinkuin eräs viisas ihminen kerran on sanonut. Ainoastaan niille, jotka syvästi ja syvällisesti tutkivat, jotka kysyvät paljon ja hartaudella, ainoastaan niille, jotka ihmettelevät, ihastuvat ja nöyrinä kunnioittavat, ainoastaan niille avautuu tie täydelliseen, suureen ihmisyyteen. Ihmisolemisen ihmeellisiin ja ihaniin avaruuksiin ja syvyyksiin saavat nähdä ainoastaan ne, joiden sielussa asuu itsetiedottomuuden vilpitön hartaus.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Eipä ole marskeilla yhdessäkään talossa tehty niin kiivaasti työtä, kuin sinä kesänä ja syksynä tehtiin Uhlilla. Kun yövartija aamusin kello neljä teki viimeistä kiertoansa ja pysähtyi Vestereck'in kohdalla ja tehtävänsä mukaisesti kolmeen kertaan puhalsi lehmänsarveensa, silloin näki hän jo pitkät läävärakennukset valaistuina ja tulen leimuavan takassa.
Talossa oli ankara komento. Nuori isäntä rukoili ainoastaan tuona yhtenä yönä; nyt hän teki työtä. Hänen nenänsä oli kaikkialla ja silmänsä vilkkuivat terävinä syväin silmäkulmani alla. Hän kävi pitemmäksi ja laihahkomman näköiseksi ja koko olentoonsa tuli jotakin käskevää, "Maavouti"-nimitys, joka seitsemän vuotta oli ollut unohduksissa, tuli taas käytäntöön.
Eipä semmoinen sujunnut niinkään sileästi ja katkeritta sanoitta.
Jukka Ebel, paikkakunnalla tuttu hm-Ebelin nimellä, joka kolmekymmentä vuotta oli rämpinyt Uhlin vesi-ojissa, astui eräänä päivänä allapäin väentupaan, jossa Jörn Uhl juuri teki lopputiliä erään rengin kanssa, joka ei oikein ottanut totellakseen ja sanoi: "Tuo ei ole enää ihmisellistä, ei ole ihmisellistä tuo, minkä isäntä vaatii. Olen ollut mukana monellaisessa, vuonna viis'kymmentä lensin asehuoneen mukana Rendsburgissa ilmaan, ja tulin vahingoittumattomana alas, niin jaa, hm, siinä minä olen ollut."
"Entäs sitte?" kysäsi Jörn Uhl ja oli kummastuvinaan. Hän oli sentään jo kauan pelännyt, että tämmöistä tulisi.
"Jos isäntä… jos isäntä tahtoo tulla rikkaaksi kolmessa päivässä, niin tulkoon, tulkoon! Mutta minä en sen asian vuoksi anna nylkeä itseäni elävältä."