"Oli kylmä, kolkko ja pimeä kevätaamu. Leveät sumusiekaleet lepäsivät vielä notkelmien pohjilla juroina ja tumpeina kuin suuret laiskat eläimet. Kuitenkin oli maassa ikäänkuin jotakin nousevaa heräämistä, ikäänkuin odottaisi runsas määrä nuorta uneksuvaa elämää hiljaista kirkasta synnyinsanaansa. Länsituuli humusi mereltä käsin tyyneenä ja tasaisena ikäänkuin laulu ennen näytelmän alkua. Kuitenkin oli yö vielä kuningattarena ja sen kammot ruhtinaina, jotka pyysivät vielä, ennenkuin valtakunta oli menetetty, tehdä pimeitä tekojaan.
"Silloin läheni lapsi lehmälaitumelta käsin juosten viistoon pellon yli pojan luokse. Tämä kynti juuri mäkeä alas, niin ettei hän huomannut tyttöä. Hän asteli levottomana hevostensa jäljissä, pää kumarassa ikäänkuin kuulustelisi hän jotakin, hän nyökäytti päätään, pudisti sitä sitte taas ja puristi kätensä nyrkkiin hellittäen auran kurjesta. Tyttö luuli että hän puheli hevosilleen kuten kyntäjillä on tapana, ja tuli juosten lähemmä. Mutta yht'äkkiä kohotti poika molemmat kätensä ja huusi kovasti: 'Minä tulen', juoksi auran ja hevosten ohitse ja huusi: 'Minä tulen! minä tulen', ja oli muutamalla hypähdyksellä pensaikossa. Tyttö näki epäselvästi hämärässä, kuinka hän kaatui ja katosi. Hänkin meni tainnoksiin, juostessaan kaatui hän. Aurinko nousi.
"Hetken päästä tuli suurpiika vainiolle hakemaan tyttöä, hän kun luuli että tämä oli juossut kyntäjän luokse ja lapsen tapaan kuluttaisi aikaa hukkaan siellä laverrellen, hän tapasi hevoset paikallaan seisomassa, ilman ajajaa, ja tytön, pitkällään maassa, lähellä auraa, kyntövaossa, sormet rutistettuina multaan, ikäänkuin tahtoisi se pitää itseään kiinni. Hän saatiin virkoamaan, ja kertoi sitte vavisten ja lopuksi ääneen itkien, minkä oli nähnyt. Perästäpäin makasi hän kokonaisen vuorokauden kuumeessa. Lähemmä puoltapäivää löydettiin poika hukkuneena eräästä kuopasta."
Valkopää otti piippunsa esiin ja kuroitti kädellään Thiessiä kohden, sanomatta sanaakaan. Tämä ymmärsi hänen tarkoituksensa, iski tulitikulla tulta ja antoi hänelle.
"Miksipä kertoisin tästä lavealti ja pitkälti. Isä tuli myöhään illalla kotiin ja tapasi poikansa salissa parilla raudanpalasella makaamassa. Hän kumartui eteenpäin, ja katseli häntä hämmästyneenä, muuttui yhä jäykemmäksi ja seisoi viimein ihan suorana hänen edessään. Kun naapurit hautajais-päivänä ilmoittivat osaanottoaan hänelle, kysyi hän: 'Miksikä? Vaimoni ja hänen poikansa olivat kaksi elämään kelpaamatonta sunnuntai-ihmistä, He ovat hiljaisessa toimettomassa haudassa paremmin paikallaan kuin todellisessa elämässä'.
"Kahdeksan päivää jälkeenpäin sai hän kuulla tyttärensä rakkaussuhteesta. Hän vaati lyhyesti ja tylysti, että hän jättäisi lemmittynsä. Mutta tyttö oli yhtä jäykkäluontoinen kuin isänsäkin ja sanoi hänelle, että hän tahtoi tulla onnellisemmaksi kuin äitiraukkansa, ja ett'ei hän aikonut jättää perämiestään. Silloin ajoi isä hänet talostaan.
"Siitä päivästä menivät hänen asiansa huonosti. Kahdeksan kurjaa viikkoa viipyi Wieten Penn, kokematon lapsi, vielä yksin hänen luonaan. Hän ei katsahtanutkaan tyttöön eikä puhunut sanaakaan hänelle. Aluksi matkusteli hän yhä vielä paljon ja harjoitteli vanhaan tapaansa kauppaa, osti ja myi. Mutta kun hän kauppansa ohessa vaati jokaisen suostumaan omiin ankaroihin ja synkkiin mielipiteisiinsä, vetäytyivät hänen vanhat hyvät liikeystävänsä hänestä pois. Niiden sijaan ilmestyi epäiltäviä ihmisiä, ne tungeskelivat hänen seuraansa, ilmoittivat meluavasti suostumustaan hänen mielipiteisiinsä ja saattivat hänet yhä syvemmälle uhmaan ja luulotteluun. Lopuksi huomasi hän takertuneensa pahaan ikäänkuin käärmeen kiemuroihin, mutta syyllisyytensä ja uhmamielensä estivät häntä katkaisemasta niitä siteitä. Kun yhä kävi selvemmäksi että hänen taistelunsa oli taistelua itse iäisyyttä vastaan, sitä vastaan, joka on kaiken pohjana, ja että tämä taistelu oli turha, se kun oli epäinhimillinen, silloin iletti ja kammotti häntä itseänsäkin itsensä puolesta. Tyttöparka asusti silloin vieläkin neljä päivää ja neljä yötä yksin hänen kanssaan. Katkerassa tuskassa katseli hän hänen levotonta edestakaisin kävelemistään ja kuunteli hänen epätoivoisia yksinpuhelujaan. Viidentenä aamuna tavattiin hän kuolleena.
"Semmoinen, Jörn, oli Wieten Penn'in nuoruus, hänen, joka nyt istuu isäsi vuoteen ääressä. Hän tuli tänne alas marskeille ja rupesi pienpiikaksi täällä Uhlilla. Kaikki se peloittava, jonka hän oli saanut kokea, oli murtanut hänen nuoruutensa ikäänkuin kukkasen, hän näki näkyjä ja hänellä oli aavistuksia, oli sekainen ja synkeä. Ajattelemattomat ihmiset rupesivat kutsumaan häntä Älypää Wieteniksi ja tekivät parhaansa saadakseen hänet kokonaan sulkeumaan itseensä. Mutta sinun äitisi, Jörn, joka oli hyvä ja ystävällinen ihminen tuki ja holhoi häntä, ja sai hänet taas oikealle tolalle, kuitenkin on hän koko elämäkseen jäänyt omituiseksi, ja usein on hän raskasmielinen. Hän ei kelpaa seuraksi sellaiselle kuin sinä, Jörn, jolla on samallaista raskasta verta; sinä tarvitset varsinkin nyt, kun sinulla on raskas työ edessäsi, hyvän nuoren toverin."
* * * * *
Kun valkopää oli päättänyt kertomuksena, otti hän keppinsä ja sanoi aikovansa lähteä. Hän antoi valjastaa ja ajoi Thiess Thiessenin kanssa kaupunkiin. Jörn Uhl meni isänsä sairasvuoteelle, vuorottaakseen Wieten Penn'in kanssa. Kun tämä meni ulos ovesta, katsoi Jörn pitkään hänen jälkeensä.