"Mutta kun koitti hautajaispäivä ja koko talo jäi tyhjäksi — ainoastaan isän sisar oli jäänyt kotolaiseksi — uskalsivat lapset esiin, hiipivät valepuvuissaan saliin, jossa äidin ruumisarkku vielä puoli tuntia sitten oli seisonut, ja jossa vielä oli siellä täällä varisseita kukkia ja hautaseppeleitä, ja rupesivat leikkimään siellä matalaäänisesti. Kun äiti aina oli niin mielellään ja huolettomasti leikkinyt heidän kanssaan juuri tässä huoneessa, ja kun hän sitäpaitsi oli viimeisinä viikkoinaan puhunut kuolemasta ikäänkuin olisi hän saanut kutsun johonkin keväiseen ja kukkaisaan vappujuhlaan, niin eivät he osanneet kuvitellakaan, että heidän leikkinsä saattaisi millään tavalla loukata äidin muistoa.

"Siinä kun he siis leikkivät, unohtivat he ajan kulun, ja olivat vielä keskellä parasta leikkiään, kun isä palasi hautajaisista. Hän oli huonolla tuulella, pappi kun hautauspuheessaan oli selvästi viitannut, että vainaja hänen umpimielisyytensä vuoksi oli eksynyt yksinäisille ja melkein kammottaville teilleen. Väliköllä kertoi hänen sisarensa hänelle, missä lapset olivat ja mitä hommia heillä oli. Silloin kadotti hän viimeisenkin mielenmalttinsa ja syöksähti saliin sokeasti vihastuneena ja kiihtyneenä siitä ajatuksesta että tuo pahan onnen vaimo oli toimittanut hänelle nuo pahan onnen lapset. Hän astui kenenkään huomaamatta salin avonaisen akkunan taakse, ja katseli lasten leikkiä, sitte astui hän sisään ja kuritti säikähtynyttä poikaa, jonka hän havaitsi pääsyylliseksi, ja sulki kaikki kolme kammioon.

"Siitä päivästä kohteli hän ankarasti lapsia. Oikeassa siinä, että heidän yhdessä ololleen oli tehtävä loppu, antoi hän tyttärensä tädin katsannon alaisena askaroida talon toimissa kaiket päivät. Poika sai kyntää, paimentaa lehmiä, ja mitä muuta semmoista pikkuaskaretta oli. Mutta silloinpa ilmeni, että häneltä puuttui kaikki luontainen taipumus semmoiseen: hän kävi kaikkeen kömpelösti käsiksi; ei hän myöskään koskaan osannut muodostaa mitään yleiskäsitystä tehtävästään, ja sai usein seista hämmentyneenä, kunnes rengit pilkkaa tehden osoittivat kuinka helppo tehtävä oli. Kun sielunsa oli herkkänä, kun se oli aukenemaisillaan ottamaan itseensä ystävällisiä rikkaita vaikutuksia, silloin tapahtui tuommoinen taitamattomuus, sattui tuommoinen käytännöllinen saamattomuus, ja sai osakseen epäystävällistä pilkkaa ja halveksivaa ivaa, ja sielunsa, joka asusti niin kirkkaassa, keveässä ja ilmaisassa oltavassa, sulki kohta säikähtyneenä ja hienoimpaansa loukattuna kaikki ovet ja verhosi kaikki ikkunansa ja istui sitte ja hautoi pimeässä kaikellaista synkkää ja kiusaavaa. Jos lasten joskus, esimerkiksi jonakin hiljaisena sunnuntain-iltapäivänä, onnistui yhdessä pujahtaa aittaan, silloin etsi poika ajatuksiinsa vaipuneena esille kaikki nuo entiset korut, etsi kirjavat viitat ja paperiset kuninkaankruunut — jotka tekevät ihmisen onnellisemmaksi ja jotka siis myös ovat todellisempiakin kuin moni oikea kultainen — etsi esiin punaiset kulkuskengät, katseli niitä kauan uneksuvin silmin ja laski ne hiljaa paikoilleen takaisin kyynelet poskillaan.

"Tänä kevännä — oltiin huhtikuussa, jolloin kevät niin mielellään puhkeaisi esiin, mutta ei vielä jaksa, sillä joka ilta ahdistavat kylmät yötuulet sitä ja hätyyttävät sen takaisin — silloin kynti hän kaiket päivät kaukana kylästä erästä takavainiota, jonka alapäässä, — se vietti nimittäin hiljaa alaspäin —, oli viljelemätön kangas, jolla, korkean ruohoston ja kaikellaisten pensaikkojen keskellä oli vanhoja turveskuoppia, joiden pohjalla oli syvältä vettä. Ihmiset, varsinkin lapset välttivät paikkaa mielellään, sitä kun pidettiin aaveiden tyyssijana ja koska se todella olikin kammottava. Autio epätasainen maa, jota peitti rehevä ja sankka rikkaruohokasvullisuus, ja jossa siellä täällä oli syviä, jyrkkiä hautoja, joiden pohjalla vesi aina seisoi liikkumattomana, herätti ihmisessä kaamean tunteen, ikäänkuin olisi maanpintaan tässä viilletty syviä avonaisia haavoja, jotka ihmiset olivat jättäneet parantamatta ja ikäänkuin kuurottaisi ja väijyisi noissa avonaisissa syvänteissä nyt synkkiä pahaasuopia maan haltioita, jotka halusivat kostaa äitinsä kärsimykset.

"Kolme päivää kynti hän siellä, aamusta iltaan, päivälliseine oli hänellä mukanaan ja nautti hän sen siellä ulkona pellolla, joka ilta palasi hän raskasmielisempänä kotiin. Kun lapsille kolmantena päivänä taas tuli tilaisuus istua hetken yhdessä aitassa, kertoi poika, ensin sentään pitkän ajan istuttuaan aivan vaiti, leikkitovereilleen, että hän jok'ainoa päivä oli aikaiseen aamulla ennen auringon nousua, ja illalla, kun se laski mäkien taakse, ja turvekuopat peittyivät varjoon, kuullut kankaalta käsin äänen, joka kuului kuin jonkun tytön tai jonkun vanhan heikon naisen ääni, ja oli se aina kutsunut: 'Tule tänne, tule tänne!' Hän oli joka kerta ollut suuressa tuskassa, niin että hänen oli täytynyt pyyhkiä hikeä otsaltaan, mutta samassa oli hän aina tuntenut suurta sisällistä vetoa totella kutsua; pelko ja sisällinen veto sinne taistelivat hänessä aina… Semmoista puheli hän, tuki otsaansa kädellään ja tuijotteli heihin.

"Kun sisarensa kuuli tämän, pudisti hän ensin päätään, sitte puistatti koko hänen ruumistaan, ikäänkuin tuntisi hän jo jonkun kummituksen turvekuopista tarttuvan itseensä ja katseli hätääntyneenä veljeensä. Sitte helkähti hän äänekkääseen nauruun, ja sanoi kaikkea tuota vallan mielettömyydeksi.

"Hänessä oli nimittäin äidin kuoltua tapahtunut suuri muutos. Jokapäiväinen työ, jossa hän nyt oli, ja joka myöskin sai hänet tekemisiin kaikellaisten ihmisten kanssa, herätti ja vahvisti hänen luonteessaan kaikkea sitä, joka siinä oli isältä perittyä. Se mikä säikähdytti hänen saamattomampaa ja herkkämielisempää veljeänsä ja synkistytti hänen sieluansa, sitä oli hän lähennyt tyttömäisen uteliaana, notkeana ja mukauvana ja oli tottunut siihen. Ikäänkuin raskaista kauniista unista heränneenä, katseli hän ympärilleen todelliseen elämään, ja siitä oli hänelle suurta kirkasta riemua. Mutta kun ei hän kuitenkaan niin nopeasti voinut toipua noiden kirjavien unien lumosta ja kun hän siis astui todellisen elämän piiriin ikäänkuin olisi olallaan yhä kuninkaan viitta ja jaloissaan punaiset kulkuskengät, niin ei hän astunut elämään, hän hoiperteli sen piiriin yhä uniensa humalassa, ja hoiperteli sitä pahemmin, kun oli perinyt vahvan annoksen äitinsä tulisuutta. Hän oli perinyt tämän nuorekkaat ruskeat silmätkin, jotka aina kuulsivat kosteina. Siten hoiperrellen oli hänellä onni sentään mukanaan. Hän tuli kylässä tuttavuuteen erään nuoren miehen kanssa, erään käsityöläisen pojan, joka oli kotonaan paranemassa, oltuaan nuorempana perämiehenä eräässä rahtihöyrylaivassa ja tehtyään ensimatkansa, jolla oli sairastunut. Nuo reippaat verevät nuoret, jotka ulkona peltotiellä olivat eräänä päivänä kohdanneet toisensa ja vaihtaneet keskenään jonkun turhanpäiväisen sanan, olivat ihastuneet ja rakastuneet toisiinsa niin, että koko muu maailma oli heidän silmissään kuin sumuharson takana. Senpä vuoksi täytyikin hänen nauraa sydämensä pohjasta, kun hän nyt kuuli veljensä äänen noilta epätodellisilta mielikuvien mailta. Kohta jälkeenpäin lähtikin hän kammarista ulos puutarhaan, jossa perämies seisoi tiheän pihlajapuun takana.

"Mutta toinen leikkitovereista, pieni Wieten Penn, hän kuunteli hehkuvin poskin ja avoimin suin tätä kertomusta, jonka mukaan nuo salaiset voimat, jotka siihen saakka aina olivat seisoneet mykkinä ja silmät sulkeutuneina kaukana sumun verhossa, ensikerran ilmoittivat olemassaolostaan sanoilla ja viittauksilla. Sitäpaitsi piti hän pojasta paljon, koska hän oli niin hyvä ja viisas, ja koska hänellä oli niin ihmeelliset elävät silmät, ja oli hän syvästi surrut sitä, että viime viikkoina niin harvoin oli saanut puhua hänen kanssaan, ja oli kerran jo yöllä sydän sykkivänä seisonut hänen ovensa takanakin ja tahtonut hiukan puhella ja leikkiä hänen kanssaan. Nyt iloitsi hän tietämättään siitä että hänen sisarensa oli lähtenyt ulos ja että heillä nyt oli yhteinen salaisuus keskenään. Hän valitti, että poika näytti niin kalpealta ja oli niin suruisa ja rupesi arasti silittämään hänen poskeansa ja suutelikin häntä lopuksi. Se oli pojalle äärettömästi mieleen. Sillä vaikka kappaleissa, joita he olivat näytelleet, kyllä usein oli ollutkin puhetta suuteloista, ei hän sentään vielä ollut koskaan itse semmoista koettanut. Nyt koettelivat he lapsellisesti, millä tapaa se kävisi parhaiten päinsä, innostuivat siitä ja nauroivat ja olivat kuin taivaan enkelit. Ja melkeinpä oli tuo ystävällinen lapsi nuorilla punaisilla huulillaan suudella hänet paikalla terveeksi; mutta hänessä oli liika paljon äitinsä heikkoutta. Hän vaipui taaskin hätäyneeseen tuskaansa, vapisi ja epäröi ja kysyi: 'Mitä pitää minun tehdä? Menenkö minä, jos se taaskin kutsuu?' Silloin lupasi tyttö juosta aamulla varhain lehmälaitumelta, jossa hän oli lypsämässä, ja tulla hänen luokseen.

"Samana iltana pyysi hän sydäntä liikuttavasti isältään, että tämä antaisi kyntötyön siellä takavainiolla jollekin toiselle, syytä pyyntöönsä hän ei sentään sanonut. Isä huomasi kyllä poikansa tuskan, mutta tahtoi kovuudella valjastaa hänet niin sanotun elämäntehtävän eteen, pyyntö muistutti hänelle myöskin hänen syyllisyyttään, ja hän eväsi pyynnön pudistaen pilkallisesti ja sanaakaan sanomatta päätään.

"Niinpä tapahtui onnettomuus.