"Silloin päätti tyttö ryhtyä tepsivämpiin toimenpiteisiin. Hän päätti osoittaa nuorukaiselle, että oli vallan väärin luultu, jos hän arveli, että hän piti häntä vähemmässä arvossa, siksi että hän oli vaan renki, ja jos hän sentähden katsoi täytyvänsä osoittaa semmoista kopeutta, joka sopii kunnialliselle köyhyydelle. Niinpä sanoikin hän nuorukaiselle kerran tilaisuuden sattuessa: 'Tiedäppä sinä, että sinä minun silmissäni olet paljoa parempi kuin kaikki talollisten pojat.' Kun hän oli saanut sen sanotuksi, juoksi hän pois, juoksi ylös vinnille kyyhkyslakkaan ja palasi vasta kahden tunnin kuluttua takaisin.
"Eipä tiedetä tarkalleen, kuinka pitkälle tuo tulisenluontoinen ja haaveksiva tyttö meni seurustelussaan nuorukaisen kanssa. Summa ja sama asiasta kuitenkin oli, että hän eräänä päivänä hypähti isänsä kaulaan ja sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen yöseen saanut yhtään unta, hänen täytyi ja hän tahtoi mennä naimisiin rengin kanssa. Isä oli pehmeäluontoinen mies, ja tyttö hänen ainoa lapsensa: hän antoi myöntymyksensä. Sanotaan että hän sentään teki sen huolestuneena.
"Tyttö oli kai mennyt liika pitkälle seurustelussaan nuorukaisen kanssa, niin että tämä oli kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tyttö ei ollut se nainen, jonka kuvaa hän — kuten jokainen nuorimies omaansa — kantoi sydämessään. Tyttö oli hento uneksijatar, kuumaverinen haaveilija. Nuorukaiselle taas olisi sopinut vaimo, jolla kookkaan komean ulkonäön ohessa olisi ollut rauhaisa ja tyyni olento ja ylpeätä, arvonsa tuntevaa naisekkuutta.
"Jo häiden jälkeisen päivän oli mies koko päivän hevostensa parissa, tarkasteli niitä ja järjesteli, ja meni seuraavana päivänä markkinoille tekemään kauppoja, vaihtamaan ja ostamaan. Vaimo seisoi makuuhuoneen ikkunassa ja katseli hänen jälkeensä silmissään vihan kyynelet.
"Saivat sitte tytön, saivat pojankin, mutta sekään ei saattanut heitä lähemmä toisiaan. Sillä nyt, kun vaimolla oli lapset ympärillään, arveli mies voivansa vielä kiinteämmin pysyä omissa hommissaan. Hänen hommansa olivat innokkaan, kyvykkään ja kunnollisen liikemiehen hommia. Varsinkin hevoskauppaa harjoitti hän, sai mainetta semmoisena, kartutti omaisuuttaan ja voitti seurustellessaan rykmentin upseerien kanssa, jotka olivat kauppa-asioissa hänen kanssaan, vuosien vieriessä elämänkokemusta ja hyvän ja varman käytöstottumuksen.
"Mitä enemmän menestystä hänellä oli ja mitä varmemmin tuo entinen renki pääsi satulalle elämässään, sitä enemmän pääsi hänessä esiin hänen luontainen taipumuksensa katsomaan ainoastaan viisasta ja raitismielistä eteenpäinpyrkivistä ihmisarvolle sopivaksi ja halveksimaan kaikkea semmoista, jota tavallisesti kutsutaan ihanteelliseksi ja semmoiseksi. Hän takertui yhä pahemmin tähän yksipuolisuuteen, kun hänen täytyi omassa perheessään vaimossaan ja kohta myöskin lapsissaan nähdä niin liika paljon — kuten hän piti — tuommoista hentoa haavemielisyyttä.
"Mies oli aina matkoilla; molemmat lapset joutuivat kokonaan äidin hoiviin. Koulussa he eivät käyneet, äiti opetti itse heitä. Opetus ei ollenkaan tapahtunut koulunomaisessa järjestyksessä, mutta tulokset olivat sentään niin edulliset, ett'ei viranomaisilla ollut mitään aihetta sekaantua. Pääasiallisin osa kasvatusta oli siinä että hän vapaasti kertoi lapsilleen ja antoi lasten uudestaan kertoa kaikenlaisia mielikuvitelmia ja satuja. Hänen tapansa oli säilyttää kaikki kirjat, joista hän sai ainekset kertomuksiinsa, tarkasti lukittuina eräässä kaapissa, niin ett'eivät lapset koskaan saaneet itse niitä käsiinsä. Huolimatta kaikista lastensa, varsinkin pojan pyynnöistä saada itse lukea kirjat, ei hän koskaan antanut niitä heille. Joskus visseinä päivinä, kuten kauniina kesäpäivinä tai kirkon juhlina pukeutuivat kaikki kolme isovanhempani pukuihin, joita säilytettiin aitassa kirstuissa, tai pukeutuivat he kaikellaisiin koristeihin ja esittivät kertomuksensa todellisuudessa, tai lähtivät he yksinkertaisessa valepuvussa ulos metsään ja olivat koko iltapäivän jossakin metsännotkelmassa, nuotion ääressä, ja kuvittelivat olevansa mustalaisia, tai pakolaisia tai jotakin semmoista. Näihin valepukuleikkeihin ja retkeilyihin ottivat he aina mukaan erään köyhän orpotytön, jonka köyhäinhoitolaitos oli antanut taloon elätettäväksi. Tämä oli Wieten Penn.
"Tämä oli elämää kuin kauniissa sadussa: ihmiselämä itse kaikkien voimiensa ja nesteittensä täyteläisyydessä ja koko kirjavassa moninaisuudessaan oli joutunut kehyksiin ja luontoon, joka ulkopuolelta katsoen näytti kokonaan olevan suunniltaan, mutta joka todellisuudessa sentään oli ainoastaan nähty syvemmillä ja vapaammilla silmillä. Tämmöisessä elämässä löysi tuo yksin jäänyt nainen jonkinlaisen korvauksen turhaan menneelle rakkauselämälleen ja tunsi itsensä siedettävän onnelliseksi; kuitenkin puuttui koko tältä menolta sisällistä tasapainoa, tyyneyttä ja vakavuutta, sitä kun ei ollut ohjaamassa miehen käsi. Tämä ravisteli päätään tai teki pilkkaa, teki liikematkojaan ja unohti häärinässään ja hyörinässään vaimonsa ja lapsensa.
"Äiti ei huomannut, että poika, jolla oli liiaksi hänen luonnettaan, joutui yhä etäämmälle siihen maailmaan, joka on olemassa ainoastaan unissa. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisi hänestä ehkä vielä puhuttu paljokin, hänellä oli nimittäin niin syvä huomiokyky, että kaikki näkyi hänelle kirkkaasti kuin lasin lävitse. Mutta hänellä ei ollut ollenkaan tahtoa; ja häneltä puuttui johtavaa isän kättä. Niinpä kasvoikin hän, niinkuin joskus näkee nuoren päärynäpuun kasvavan, jolla ei ole tuetta: liika hoikaksi ja liika raippamaiseksi. Äiti oli vähitellen ruumiillisesti heikontunut, mutta oli liika tahdoton ja liika arkakin pyytääkseen lääkärinapua. Niinpä vei pitkäaikainen sairaus hänet hautaan. Tyttö oli silloin noin kuudentoista, poika ja Wieten Penn noin neljäntoista vuoden vanhat.
"Siitä hetkestä, kun äidin silmät olivat sulkeuneet, olivat lapset turvattomina ja hoivattomina. Niinkauan kun ruumis oli hautaamatta istuivat tai seisoivat he neuvottomina ja toimettomina huoneissa ja välttivät katsoa silmiin isäänsä, joka heille oli kokonaan vieras. Iltasin hiipivät he Wieten Pennin kanssa ylös aittaan, ja katselivat siellä vanhoja pukuja, joissa he olivat leikkineet ja neuvottelivat hiljaisella äänellä, mikä leikki olisi mukavin nyt. Silloin unohti poika äidin kuoleman, silmänsä rupesivat säteilemään ja hän hurmaantui puhumaan suurekkaissa liioitelluissa kuvissa, hän otti puvut ja aikoi mennä niiden kanssa saliin, jossa he aina olivat leikkineet, kunnes toiset varoittivat häntä puhumaan hiljempää.