"Niin. Se hänen pitäisi. Ja itselleen talon. Sillä jos hinnat hiukan nousevat, ja niin ne tapaavat tehdä näin sotien jälkeen, voi hän vähitellen taistella itsensä velkataakan alta, kunnes viimein voi sanoa: Talo on minun."
"Mitäs tuohon sanot, Jörn?" kysyi Thiess. "Mitäkö sanon?" huudahti Jörn Uhl ja teki ensi kerran elämässään puhuessaan vilkkaan käden liikkeen, hän levitti molemmat suuret tyhjät kätensä ilmaan. "Pitäisikö isäni tulla kannetuksi vuoteessaan talosta? Pitäisikö minun antaa Uhlin luiskahtaa käsistäni?… Mitä vaan voin tehdä tänne jäädäkseni, sen teen. Siitä saat olla varma, Thiess."
"Hyvä", sanoi valkopää. "Puhutaan nyt jostain muusta." Hän veteli lyhyestä piipustaan vahvoja sauhuja ja katseli suopeannäköisenä Jörniin, joka taas istui siinä umpimielisin kasvonpiirtein.
"Sinun pitää mennä naimisiin", sanoi hän. "Eipä ole hyvä, että ihminen on yksin, ei ole hyvä päivällä eikä yöllä, ei hädässä eikä ilossa. Sinulla näyttää olevan taipumuksia jäädä yksikseen kyyröttäjäksi." Ja puolin tosissaan, puolin leikillään kysyi hän häneltä, saisiko hän esittää hänelle jonkun. "Tiedänpä tuolla", sanoi hän, "tuolla ylämaassa pesiä, joissa on kultaisia munia. Silloin olisimme sekä sinä että me yhtähaavaa autetut."
Jörn Uhl vastasi siihen vaan: "Emännöitsijämme jää luokseni tänne; en minä vaimoa tarvitse."
Samassa kun hän lausui tämän, oli tuo vaaleatukkainen tyttö, kerma-astia kädessä, astunut sisään. Tämä kuuli nuoren vastaleivotun isännän vast'ikään lausumat sanat ja sai kasvoilleen jotenkin nokkavan ilmeen ja ajatteli: "Onpas tuokin olevinaan!"
"Tiedätkö", kysäsi ukko asettuen mukavammasti istumaan, "että olen tuntenut emännöitsijäsi jo neljäkymmentä vuotta sitten? Haluaisinpa kertoa teille, ja etenkin sinulle, mitä tiedän hänen nuoruudestaan." Kun Lena Taru aikoi lähteä ulos, sanoi hän: "Jos sinulla on aikaa, niin jää sinäkin kuulemaan. Eipä ole sinullekaan vahingoksi kuulla juttu. Siinä on ikäänkuin jotain muinaisaikuista: ikäänkuin olisi se kaivettu esiin Rugenbergiltä, jolla jättiläishaudat ovat. Se on avara kuin maailma ja syvä kuin ihmiselämä. Voisin kertoa siitä pitkälti ja lavealti: mutta puhun ennemmin lyhyesti vaan siitä ja kerron siitä ainoastaan sen, mikä koskee Wieten Penniä."
Semmoista haasteli ukko, oli avannut silmänsä suuriksi, imi suotta sammunutta piippuaan ja laski sen viereensä. Nuori tyttö istuutui Thiess Thiessenin viereen jonka samoinkuin valkopään hän tanaan näki ensikerran, ja ajatteli itsekseen: "Tuopa on omituinen kolmiapilas", ja katseli kertomuksen kestäessä lystin uteliaalla ilmeellä yhdestä toiseen. Häntä huvittivat enemmän ihmiset, joiden keskellä hän istui, kuin kertomus. On sentään mainittava, että hän useimmin katseli Jörniä, jonka vakavia, pitkähköjä kasvoja syvine älykkäine silmineen hän hiljaisessa ihmetyksessä, arastelematta ja ystävällisellä utetiaisuudella tarkasteli.
"No niin, olipa nuoruudessani Schwenefeldissä poika, köyhäin vanhempain lapsi, pulska ja komea poika, hän kävi minun kanssani kansakoulua ja rupesi jälkeenpäin luontaisesta rakkaudesta hevosiin tallirengiksi, ja palveli semmoisena lopuksi eräässä suuressa talossa Schwenefeldissä. Hän oli hyvin kelpomies ja näytti jonkunverran synkeältä, ei koskaan puhunut sanaakaan yli tarpeen ja näytti heräävän eloon ja saavan tulta itseensä ainoastaan silloin, kun hän ratsasti orheilla tietä, joka kiersi pihan ympäritse. Silloin oli talon ainoa tytär aina suurin silmin ikkunassa, meni ikkunasta ikkunaan aina sen mukaan, kuinka nuorukainen ratsasti pihaa ympäri, ja sai silmänsä loistaviksi ja poskensa punottaviksi. Nuorukaisen huomio oli ainoastaan hevosissaan.
"Eräänä päivänä, kun hän taas oli siten katsellut häntä, tuli tyttö, kun nuorukainen oli saanut viedyksi oriin talliin, hänen luokseen sinne, kun hän suki hevosta ja yritti antautua puheisiin hänen kanssaan. Mutta nuorukainen pysyi yhä samallaisena: tytölle hän vastaili kylmäkiskoisesti, mutta eläimiään hän puhutteli ystävällisesti.