Sitte lähtivät he ulos, pakkasivat pyhäpäiväpukunsa sotamieskistuihinsa ja käskivät valjastaa. Jasper Kreyn piti lähteä kuskiksi heille. Jörn meni hänen mukanaan talliin. "Hevoset ovat minun", sanoi hän yrmeästi ja jyrkkään, "olet edesvastuussa siitä, että ne tänä iltana ovat takaisin Uhlilla."
Ulkona, kun he seisoivat rattaitten vierellä ja vielä kerran katselivat taloa ja rakennuksia ja avaroita peltoja, jotka lepäsivät länteen Ringelshörnistä, paras osa talosta, olivat he vakavia ja vaiteliaita. Henrik seisoi hampaat kiristettyinä yhteen ja kasvot kalpeina. Hannu sanoi nuorimmalle veljelleen: "Isän syy on suurin tässä, mutta emme mekään ole viattomia. On ihan oikein, että sinä tulet isännäksi taloon. Pidä sinä huoli, ett'ei se joudu vieraan käsiin." Hän kääntyi poispäin ja nousi rattaille.
Sitte lähtivät he liikkeelle, eivätkä enää katsahtaneet taakseen.
Kun Jörn oli palannut rattailta ja kauan katsellut sitä jälkeen ja sitte hitaasti, raskaihin ajatuksiin vaipuneena, kääntynyt ovea kohden, seisoi siellä valkopään vieressä Thiess Thiessen lyhyenä ja laihannäköisenä.
"Jörn, Jörn!" puheli tämä. "Ukkovanhus tässä, jonka tunnen jo kolmekymmentä vuotta sitte, on toimittanut minut Hampurista asti tänne, jotta minä neuvoisin sinua tässä mylläkässä. Jörn, poikani: sitä minä olen aina sanonut: mitä liikuttaa meitä entisyys. Antaa kuolleiden levätä lepoansa! Mitä meillä on tekemistä Wulf Isebrandin ja Napoleonin kanssa? Niin, itse sisarestanikin sanon: levätköön rauhassa! Ja sillä hyvä. Mutta sitä, mikä on edessämme, Jörn, sitä kohden tulee meidän uteliaina tähystellä; sen täytyy olla huolemme esineenä! Se osa maailmanhistoriaa, Jörn, joka vielä ei ole tapahtunut, se on meille tärkein palanen siitä. Ja huomaa se, mitä vielä puuttuu maailman historiasta, sikäli kun se sinua koskee, se on nyt edessäsi… Kävin juuri isääsi katsomassa, Wieten kertoi kaiken minulle. Tule sisään. Kiusankappaleet ovat poissa nyt; nyt hallitsee järki Uhlilla. Mennään, juodaan kuppi kahvia, juodaan siellä kirstulla kamarissasi. Minulla on terveiset sinulle Lisbethilta, tais' olla oikein tuhatkertaiset."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kun on sattunut joku suurempi tapaus ihmisten kesken, semmoinen joka ilmestyy heidän keskelleen ikäänkuin suunnaton jättiläinen, joka ohiastuessaan hipaisee heitä hihallaan, silloin hykähtää niiden mieli, jotka ovat saaneet tuntea sen kosketuksen, ja tuntevat vielä kauan jälkeenkinpäin sen liikutuksen huumausta sen mukaan, kuinka suuri ja äkillinen tapaus on ollut. Tämmöisessä mielentilassa ilmenee ihmisen luonteenlaatu avoimpanaan, puheensa on vilpittömämpää ja kuulonsa herkempi. He ovat kuin syvältä kynnetty maa, josta höyryy tuoreen mullan voimakas tuoksu. He istuivat kammarissa. Kirstun kannella seisoivat kultareunaiset kupit, joille oli maalattu sinisiä kukkia. Molemmat ukot olivat sytyttäneet lyhyet piippunsa ja rohkaisivat kokemustensa ja turvatun taloudellisen asemansa korkealta jalustalta tuota levottomasti tulevaisuuteen tähystelevää nuorukaista.
"Me haluamme onneasi", sanoi valkopää ja tekeytyi ystävällisen näköiseksi, "ja haluamme rahamme takaisin."
"Etenkin tätä jälkimmäistä!" sanoi Thiess. "Nyt", jatkoi ukko, "nyt on talo velassa hiukan yli arvonsa; sillä on lisäksi muutama vekselivelka, eikä irtain omaisuus ole parhaassa kunnossa. Me menettäisimme siis rahaa, jos nyt asettaisimme talon pakkohuutokauppaan."
"Sinun pitäisi ansaita rahat takaisin heille, Jörn", sanoi Thiess.