Heikki viittasi sivumennen Hannulle ja lähti hänen kanssaan ulos, ja ikäänkuin itsestään tulivat he isänsä vuoteen ääreen. Wieten Penn, joka istui sen vieressä, lähti ulos.
Muulloin olivat he aina tulleet isänsä luokse ainoastaan silloin, kun tarvitsivat rahaa. Nyt heillä oli toista asiaa. Mutta isä oli sikeässä unessa eikä kuullut heitä.
Silloin väitti Heikki, että tuo valkopää mahdollisesti valehteli: eiväthän asiat niin huonosti voineet olla ja pitäisi olla varuillaan. Mutta kun he pienen aikaa vielä keskustelivat, huomasivat he, ett'ei kumpikaan heistä epäillyt tiedon todenperäisyyttä, ja kävivät vaiteliaiksi, Sitte rupesivat he syyttelemään toin'toistaan. "Sinä olet tänäkin talvena hävinnyt pelissä kuus'sataa markkaa", ja: "Sinä taas lähemmä kaksituhatta typerässä hevoskaupassasi." He katsahtivat toisiinsa, eikä puuttunut suuriakaan siitä, ett'eivät käyneet käsiksi toisiinsa.
Mutta silloin muistui heille mieleen tulevaisuus, ja he muuttuivat taaskin mietiskeliäiksi. He olivat samassa asemassa kuin sekin, joka sanoi: Kaivaa en minä osaa, ja kerjätä en minä kehtaa. Ja heidät valtasi kammo, ikäänkuin ihmisen, joka uneksuu, että hän on menettänyt molemmat kätensä, ja että hänen pitää siten kädettömänä hankkia toimeentulonsa elämässä. Heikki kääntyi vuodetta kohden, ja huusi, kädet nyrkissä, samaa, jota vanhin veljistä viisi vuotta sitte oli huutanut isälleen: "Mitä olet opettanut meille? Maksaa saat tästä! Sinäkin! Tulee tuomiopäivä myöskin kerta! Saat maksaa tästä, niin totta kuin löytyy Jumala!" Tällä hetkellä uskoi hän varmasti tulevaiseen elämään, siksi että hän toivoi isänsä siellä saavan koston. Hannu seisoi mykkänä ja synkeänä ja katseli isänsä kasvoille, joissa vavahteli ja liikahteli.
Henrik riuhtasi auki isänsä takin, etsi avaimia ja löysikin ne, aukasi ruskeaksi kiillotetun, jykevän nurkkakaapin ja haki rahaa sen tutuista laatikoista. Sieltä ei sentään löytynyt muuta kuin palanen paperia ja kultaiset kaulavitjat hyvää vanhaa tekoa, joihin oli kiinnitetty sinetti ja vihkisormus. Hän aukasi paperin ja keksi sillä lyhyen numerosarjan, velkaluettelon. Paitsi suurta kiinnityslainaa oli vielä yli kymmenentuhannen markan vekselivelkoja. Alle oli isä siistillä ja sirolla käsialalla, ikäänkuin olisi hän harjoitellut kaunokirjoitusta, kirjoittanut: "Kaikki apuneuvot tukossa."
"Noh niin", sanoi Heikki. "Tuolla kannalla ovat siis asiat nyt. Tässä sen näemme mustalla valkoisen päällä. Noh niinpä ei ole Jörnkään kauvaa seisova Uhlilla. Häntä revitään ja nyitään vekselien vuoksi, ja sitte ajavat he hänet talolta. Ei auta mikään, Hannu, pois meidän täytyy ja tiehemme täältä. Täältä ei enää ole mitään saatavissa, koko talosta ei kuulu meille enää yhtään ainoata lahoa laudansälettäkään." Hän otti vitjat, riisti niistä koristimet ja antoi ne veljelleen.
Heikki menetti viljat jälkeenpäin korttipelissä; Hannu taas on säilyttänyt kultaista pikkukoruansa aina tähän päivään asti muistona äidistään ja kantanut niitä kellonperissään, kantanut niitä silloinkin, kun oli myynyt kellonsa, saadakseen lapsineen kylliksi syödä.
He katsahtivat vielä kerran ympärilleen ja lähtivät ulos. Keskiväliköllä asteli valkopää edestakaisin ja kysyi: "Ette löytäneet mitään, vai? Otatteko vastaan kaksituhatta?"
"Saammeko nostaa ne tänään?"
"Tänään iltapäivällä kello neljä on asiamiehemme puhuteltavissa meijerissä. Hän käy kanssanne notariolla."