Klaus Uhl kannettiin sisään ja pantiin vuoteelle. Noudettiin lääkäri, ja tämä ilmoitti että mielenliikutus ja kova säikähdys olivat vaikuttaneet halvauskohtauksen, johon onnettomuuteen joutuneella jo monta vuotta oli ollut taipumus. Hän saattaisi kyllä vielä elää kauankin, tilansa muuttuisi ehkä hiukan paremmaksikin; tuskinpa sairas sentään enään koskaan voisi käydä, selvään järkeensä hän arvattavasti ei enää koskaan voisi toipua.
* * * * *
Kolmantena päivänä onnettomuuskohtauksen jälkeen saapui tuo pieni valkopää taas taloon. Hän astui Jörnin luokse, joka vaiteliaana ja jäykin kasvoin oli antamassa ruokaa hevosille ja sanoi: "Olen kuullut isääsi kohdanneesta onnettomuudesta ja nyt minulla olisi asiaa sinulle hiukan. Jos ei sinulla ole vastaan, niin menemme molempain veljiesi kanssa yhdessä samaan kammariin, jossa sinä asuit silloin, kun olit pieni poika vielä."
"Siellä asun vielä tänäpäivänäkin", sanoi Jörn.
"Niinkö!" vastasi ukko ja katsahti tarkasti häneen. "Se onkin sinun mukaistasi. Minua surettaa, että sisaresi Elsbe, joka silloin oli niin ystävällinen minulle, on joutunut niin onnettomaan avioliittoon, kuin olen kuullut."
Jörn ei vastannut siihen mitään, vei ukon vaan kammariinsa ja lähti ulos kutsumaan veljiään. Nämä tulivatkin vastahakoisina ja katselivat kauniilla kopeilla Uhl-kasvoillaan ylenkatseellisesti eteensä. Henrik oli marssilla Ranskaan Düsseldorfin asemalla juovuspäissään ja toveriensa kanssa tepastellen kompastunut vaunuun astuessaan ja taittanut säärensä ja oli siten omasta syystään ollut estetty olemasta mukana Ranskan retkellä. Koska hän luonnoltaan oli suuri kerskuri, vieläpä suurempi kuin isänsäkin, häneltä kun puuttui isän älykkyys, niin olisi hän jo rehentelemisen vuoksikin ollut mielellään mukana matkalla. Hän ei voinut sietää sitä, ett'ei saanut lyödä rintoihinsa. Hän olisi ollut yksi niitä, jotka näinä ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina kiertelivät viiksiään, ensin vasempaa: "Seitsemänkymmentä!" sitte oikeaa: "Ja seitsemänkymmentä yks'!" Sitten korskasti hymyillen kumpaakin yht'aikaa: "Ollut mukana silloin!" Ett'ei hän nyt voinut tehdä siten, se oli riistänyt viimeisenkin sulun hänen raakuuteen taipuvalta luonteeltaan. Kerskata täytyi. Ja nytpä vasta oikein. Nyt piti kerskua toiset pöydän alle. Niinpä kerskuikin hän hurjalla elämällään ja raaoilla puheillaan.
"Kuulkaa tarkkaan nyt!" sanoi ukko. "Olen säästöpankin puolesta täällä ja puhun samalla omassa nimessänikin. Meillä kummallakin, säästöpankilla ja minulla, oli kaksitoista vuotta sitten vapaana suurempi rahasumma ja ilmoitimme sen lainattavaksi. Isänne otti sen ensimmäisenä ja ainoana lainana taloansa vastaan, joka arvoltaan juuri ja juuri vastasi summaa. Me kummastelimme, että hän otti semmoisen velkakuorman talolleen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi käyttää juoksevat rahat kannattavaan liikeyritykseen, josta hän tiesi, ja me uskoimme häntä, sillä silloin vielä oli hän älykkään, taitavan ja varakkaan miehen nimessä, vaikka elelikin vähän ylväästi ja leveästi. Perästäpäin kyllä, kun huomasimme, että hän oli luisuvalla pinnalla ja kun täysi-ikäiset lapset myöskin tekivät parhaansa omaisuuden hävittämiseksi, rupesimme pitämään häntä silmällä ja varoitimmekin pari vuotta sitten häntä ja sanoimme viimein, kun talo uhkasi aleta arvossa, velan irti. Kolme päivää sitten on hän saanut kirjeemme. Samana iltana sattui hänelle tapaturma, ja vieläpä niin vaikea, että hän, kuten kuulen, kyllä voi jäädä eloon vielä mahdollisesti kauaksikin aikaa, mutta että hän sentään on kenties ainaiseksi menettänyt järkensä."
"Niinkö?" sanoi Henrik. "Niinkö ovat siis asiat! Vai niin, vai niin!"
Hän oli kalvennut ja katseensa oli pistävän terävä.
"Niin, sillä kannalla ovat asiat", sanoi ukko ja nyykäytti päätään. "Ja nyt saatte valita. Joko asetamme talon konkurssitilaan: silloin on luultavaa, että saatte kaikki kolme, ilman penniäkään rahaa taskussa, marssia ulos maailmalle, tai jätämme sinulle, Jörn, talon kaikkine velkoineen, ja katsomme, kuinkahan sinun isännöitsemisesi luonnistuu. Pienemmistä veloista, joita pesällä myöskin ehkä on, olisit sinä myöskin edesvastuussa. Teille kummallekin tarjoomme taas 2,000 markkaa, johonka te saisitte tyytyä ja jättää talon. Tämä on ehdotuksemme."
Jörn istui ja tuijoitti kirstunkanteensa ja tunsi itsensä onnelliseksi: "Minulle talo! Minä isännäksi!" Ja hän häpesi veljiensä puolesta.