Hän tunsi ikäänkuin olisi tänään joku juhlapäivä ja hänessä heräsi ajatus lähteä kylään maksamaan verot, jotka olivat langenneet maksettaviksi. Niinpä pukeutui hän pyhäpukuunsa ja lähti verkalleen astumaan peltotietä, katseli nuorta vehnää, joka näytti erinomaisen lupaavalta ja ajatteli samalla Lena Tarniakin. "Hänen hiuksensa ovat päälaella ikäänkuin punamessinkinen kypärä, joka hiukan on valunut niskalle. Aivan kuin sen ranskalaisen kypärä, joka silloin illalla Gravelotten jälkeen istui puuntyngällä hamppuside sääressään… Kun hän toimaa, kuten hän sanoo, ovat silmänsä vakavasti ja ankarasti kiinnitettyinä työhön. Mutta jos joku puhuttelee häntä tai hän puhuu jollekin, nauraa hän kohta. Työ näyttää hänestä ainoalta, jossa sopii pysyä levollisen vakavana. 'Niin täytyy olla', sanoo hän. Mutta kaikkiin muihin asioihin nähden on hän joko pahalla tai hyvällä päällä, enimmäkseen hyvällä. Ainoastaan minulle on hän aina lyhytpuheinen ja usein hän oikein tuituttelee kanssani. Hirveästi huvitti häntä se, että minulla oli tuo kovan onnen lykky sotkeutua tuon eläintoperon kanssa lätäkköön. Jos hän vaan tohtisi niin saisinpa tuon jutun sekä aamiaiseksi että päivälliseksi että illalliseksikin ja särpimeksi joka kerta: 'Siinäs sait'."
Yhä siinä mietteissään matkaa tehden, kohtasi hän vanhan Dreyer ukon, joka ei koskaan käynyt leveätä maantietä vaan aina koko sydämellään maanviljelykseen kiintyneenä, viimeisiin päiviinsä saakka käyskeli viherjöitä hiljaisia peltoteitä, joiden kummallakin puolella peltosarat aukenevat ja hän vanhoilla silmillään sai katsella töittensä hedelmiä. Reipas nuorukainen hiljensi askeleitaan ja rupesi käymään hiljaisen vakaana astelevan vanhuksen rinnalla ja kuunteli, kuten niin usein ennenkin hänen hyviä neuvojaan, joita hän tuki kaskuilla entisistä ajoista ja omilla kokemuksillaan.
"Ennen kaikkea, Jörn! Kuinka vanha nyt oletkaan? Kahdenkymmenen neljän? Älä vaan naimisiin mene, Jörn. Älä millään muotoa! Se olisi tuhminta, minkä saattaisit tehdä! Jokaisella iällä on oma erityinen tuhmuutensa, Jörn; sinun ikäsi tuhmuus olisi naimisiin meno. Minä odottelin aina kolmanteenkymmenenteen ikävuoteen asti ja valitsin sitte punniten ja varovasti. Hän toi mukanaan kuustuhatta markkaa, Jörn; se oli sievonen summa silloisiin oloihin nähden. Alle viidenkymmenen tuhannen et sinä voi sitä tehdä! Vuota, vuota, sanon sinulle."
"Luonnollisesti", vastasi Jörn, "luonnollisesti odotan vielä ainakin kymmenkunta vuotta. Wietenhän on terve ja reipas vielä ja voi vielä kauan pitää emännöimisestä huolen."
Tien käänteessä sanoi hän hyvästit ukolle ja lähti astelemaan reippaasti edelleen ja ajatteli itsekseen: "Ukko on sentään sitkistynyt koko lailla, nyt tänään sen erittäin huomasin… Kaunis, viehkeä ilma tänään. Onpas sentään ihanampaa käydä näin yksikseen ja antaa ajatustensa karkeloida noin vapaasti sinne tänne, kuten vasikat tänään aamulla, onpas se ihanampaa kuin astella tuossa tuon ukon vieressä ja kuunnella hänen elämänviisauksiaan. Luulen jo hieman itsekin tietäväni, mikä on viisainta, mikä ei. Enpä ole koskaan elänyt noin vaan ajatuksetonna nenää myöten kuten veljeni. Naimisiinko? Nytkö naimisiin? Siihen leikkiin en itseäni niinkään hevillä anna. Vasta kolmenkymmenen täytettyäni!"
Hän riisui takin yltään ja ripusti käsivarrelleen. Hänen valkeat paidanhihansa välkkyivät, kuin ikään minkään tuhlaajapojan veljen, joka palaa pellolta ja kuulee laulun ja tanssin helinän.
Näyttipä se somalta, kun se antoi punatakulle jakkarasta. Ikäänkuin kolmivuotias korskuva varsa. Eilen hän ei näyttänyt niin mukavalta, ei hänellä ollut niin kirkkaita silmiäkään, ja tiuski Wietenille ja sanoi kohta jälkeen: 'Älä pahastu, Wieten, nukuin huonosti', ja nauroi sitte. Kaikkea sen mieleenkin tulee: nukkua huonosti? Kun koko päivän rehkii niinkuin hän, niin sittehän pitäisi toki nukkua kuin tukin; mutta tuo on kaiketi kevätpäivien syy. Onpa onni sentään, että me miehet pysymme sentään vähän järjissämme, muutoin menisi maailma joka kevät liitteiltään.
"Merkillinen ilma! Ikäänkuin joisi sitä. Ja se maistuu hyvälle. Onpas toki onni, että pääsin eheänä sodasta, ja että vielä olen nuori ja että tuo suuri talo antaa minulle tilaisuuden näyttää, mihinkä kelpaan. Sittemmin, kun vuodet vierivät — ja ne vierivät nopeaan — kun olen saanut asemani varmaksi, otan itselleni kauniin vaimon, jolla on paljon rahaa ja keltaiset hiukset. Onpas niitä rikkaitakin tyttöjä, jotka ovat yhtä iloiset ja reippaat ja yhtä otettavat, ja joilla on yhtä kaunis vartalo. Sitähän ilmestyy aina uusia tyttöjä, joka vuosi, tiheästi kuin nuorta heinää. Jumala ties' mistä ne kaikki tulevat. Miksihän sen siis juuri pitäisi olla tämän?"
Hän puki takin päälleen taas ja saapui lehmuskujanteen varjoon; huonokuuloinen pitäjänkirjuri seisoi ovellaan, hän näytti olevan pahalla päällä. Päivän kuluessa oli nimittäin käyty ilmoittamassa kokonaista kuus' synnyintapausta ja jokainen ilmoittaja oli tunnin verran istunut virkahuoneen mukavassa nojatuolissa, ja jutellut kylän kuulumisista ja maailman menosta, naapureista ja opettajasta, ja lopuksi jonkun verran omasta itsestäänkin, Pitäjänkirjuri oli istunut siinä ja kuunnellut ja koko ajan ajatellut: "Voisit toimittaa parempaakin kuin aina laittaa uusia lapsia maailmaan, ja kiusata minua joka vuosia kirjoittamisella. Laittaisit itsesi kyntämäänkin tuosta."
"Uhl", alkoi hän, "luulisipa että sota olisi jotain vaikuttanut. Mutta eipäs. Päinvastoin. Neljä meidän kuntalaistamme kaatui Ranskassa, Mutta mitäs siitä? Tänään ovat käyneet ilmoittamassa kuus' syntymää! Ja Jens Tappella, joka Le Mans'in luona kadotti kätensä, on taaskin jotakin toimessa. Tänä vuonna ei meillä tule olemaan enempää kuolleita kuin noin viiskymmentä, mutta syntyneitä yli sadan. Mistä saavat ne kaikki kerran leipänsä? Sanoppas sinä se? Maa ei tule avarammaksi, ja jokainen lehmä tarvitsee kuus' vakallistaan. Yleisöä aivan liika runsaasti!… Käy sisään, Jörn." Siten haastellen laski hän räpäyttelevin silmin kultarahat, jotka Jörn Uhl oli latonut pöydälle, käänsi jokaista rahaa kaksi kertaa hyppysissään ja merkitsi määrän huolellisesti kirjoihin.