Jörn Uhl, järkevänä miehenä, suuren talon omistajana ja veronmaksajana myönsi pitäjänkirjurin olevan oikeassa ja sanoi hänkin ajatuksensa kaikesta tästä, "Mihin tullaan, jos väestö lisääntyy noin?" Ja viimeiseksi vielä sanoi hän lujaan: "Naimisiin meno ennen kahtakymmentäviidettä ikävuotta pitäisi suorastaan kieltää." Nämä sanat sanottuaan lähti hän pois ylpeänä tunnosta että noin tärkeissä asioissa oli ollut yhtämieltä niin viisaan ja kokeneen vanhuksen kanssa kuin pitäjänkirjuri oli. Ja taaskin, kun hän asteli peltotietä, takki käsivarrella, välkkyilivät hänen valkeat paidanhihansa.
Kun hän kääntyi pihalle, näki hän valkealla puupenkillä lehmusten alla sisäänkäytävän sivulla istuvan erään miehen, joka näytti päivätyöläiseltä sunnuntai hankkinassa. — Hän näytti noin kuuskymmen vuotiaalta ja leveän naamansa ympärillä oli harmaa täysiparta, sen lisäksi tuuhea harmaa tukka, joka sankkana riippui otsalla, ja näytti mies kaikessa hyvänsuopuudessaan kuin mikäkin harmaaharjainen leijona. Lena Tarn seisoi hänen vieressään silmiinpistävän vakavana, osoitti Jörn Uhliin ja sanoi: "Tuossa isäntä tulee."
Ukko nousi seisomaan isännän tullessa ja antoi kättä hänelle, istui taas alas ja rupesi sitte tavan mukaan juttelemaan ilmoista ja pelloista. Lena Tarn toi vaieten kahvia, istuutui heitä vastapäätä ja jatkoi sen ranskalaisen sotilaslevätin korjaamista, jonka Jörn Uhl oli tuonut mukanaan.
"Minulla olisi muuatta asiaa…", sanoi ukko. "Eukko ei antanut rauhaa ennen. Sinähän kuuluit toiseen komppaniaan, kapteeni Gleiserin komennuskuntaan? Noh niin, siinähän palveli Geert Dosekin, joka sotapalveluksensa päätettyään palveli täällä sinulla? Eiköhän siten ollut vai? Niin noh, näes, hän oli minun poikani… Hänen äitinsä nyt…"
"Hän oli ensimmäisiä, joka tuli haavoitetuksi."
"Nyt ei hänen äitinsä jätä minulle lepoa ollenkaan: hän kysyy joka ilta, minnehän hän oikein lienee saanut haavan, ja kummoista hänen sitte lienee ollut tarkoitan, josko semmoisen jälkeen on täytynyt kauankin kitua. Eukko arvelee että yhdeksän päivää. Hänhän oli nuori terve ihminen, ja kuolema kai hyvinkin katkera. Ja vieläkö hän lienee jotain sanonutkin ."
"Sanoi hän…"
Ukko oli nyykistynyt pienemmäksi ja katseli suurin hiljaisin silmin käsiensä ylitse alas santaan. "Jos sinä viitsisit kertoa, kuinka kaikki kävi. Kerrotaan että sinä viimeksi olit hänen luonaan. Jälkeenpäin voin minä sitte kertoa hänelle niin paljon siitä, kuin luulen hänen sietävän kuulla."
Silloin kertoi Jörn Uhl vakaana Geert Dosen haavasta, koti-ikävästä ja kuolemasta, eikä salannut mitään.
Lena Tarn ei vielä ollut elämässään nähnyt tai kuullut mitään muuta, kuin mitä kylässä tapahtui, ei ollut välittänytkään muusta. Kuullessaan sanan "sota" oli hänellä ollut joku suuri, epämääräisen kirjava ja tulinen kuva: yllä kirkkaita pyöreitä pilviä, alhaalla palavia taloja, välissä juoksevain ja ratsastavani ihmisjoukkojen vilinää, sotaherra rinta täynnä tähtiä, eläköönhuutoja, välkkyviä kypäröitä, vartiotulia. "Nyt kiitos olkoon Jumalan." Niin oli seisonut koulun lukukirjassa. Hän ei ollut tietänyt mitään yksityisen sotamiehen hirveistä kärsimyksistä ja kamalista tuskista. Hän kuunteli, kasvot tuskasta värähtelevinä. Mutta sielunsa syvyydessä sykähteli ja riemuitsi salainen ilo: että sinä sentään olet päässyt eheänä sieltä, Jörn Uhl.