Vanhus ei puhunut enää paljoa. Pienen ajan perästä nousi hän ylös ja lähti vaieten pois. Isäntä saatti häntä puistokujanteen päähän asti. Sitä kunnianosoitusta hän ei ole tehnyt kenellekään toiselle, ei ennen, eikä jälkeenkään. Kauan seisoi hän ja katseli hänen jälkeensä, kuinka hän astui jäykkänä ja raskasaskeleisena, oikeaa päivätyöläisen käyntiä. Neljän tunnin matka oli hänellä edessä. Raskas matka ja raskas perille tulo.
Palatessaan puukujannetta, heräsi Jörnissä taas päiväinen mielihyvän tunto. Häilyväin kevätviherjäin lehvien välitse näki hän aurinkoisen pihan ja sen perällä pitkänä ja leveänä lepäävän talorakennuksen: tumma ja harmaa olkikatto lepäsi pitkänä ja korkeana, ikkunat punaisessa seinämuurissa välkähtelivät viheriöissä puitteissaan, sisäänkäytävän vieressä kasvoi reheväkasvuinen viinipensas, viinipensaan edessä oli valkea istuinpenkki, edessä pöytä; penkillä istui Lena Tarn ylpeänä ja taisteluun valmiina ja koko terveessä täydessä nuoruuden kukoistuksessaan.
Silloin lensi mieleensä sana, jonka hän sodan aikana joskus oli lukenut sanomalehdestä, joka oli eksynyt patterioihin. Siinä oli eräässä joulukirjoituksessa ollut puhetta rauhasta ja oli siinä puhuttu komeilta kaikuvia sanoja, "rauhan siunauksista." Tuo juhlallinen sana oli silloin miellyttänyt häntä. Nyt vaikutti tuo rauhaisa ihmeen ihana kuva edessään että hän muisti sen sanan. Ja raskaalloisella tavallaan teki hän katekismuksen tapaan itselleen kysymyksen: "Rauhan työt? Mitä ne ovat? Kaikki kuin ovat: kyntäminen, kylväminen, niittäminen, talojen rakentaminen, naiminen, lasten kasvattaminen."
Lena istui siinä pää niin vaipuneena, ikäänkuin ei hän ollenkaan osaisikaan laulaa eikä heilahutella jakkaraa ja ikäänkuin ei hänellä ollenkaan olisikaan vallattomia silmiään. Toukokuun aurinko riemuitsi ja osoitti sädekäsillään tuota kumartunutta päätä: "Katsos vaan, Jörn Uhl, kuinka se välkkyy; älä kajoo siihen, se on sulaa tulta!" Ilma lepäsi hempeänä, suloisena ja velttona kevätauringon käsivarsilla, ikäänkuin olisi se nauttinut itsensä raukeaksi.
Kun Jörnin piti mennä ohitse osoitti Lena luomatta katsettaan ylös pieneen sinikantiseen vihkoon, joka oli hänen vieressään pöydällä ja sanoi jotakuinkin nenäkkäällä äänenpainolla: "Tulin tekemään voi-tiliä."
Semmoinen tilin teko oli hänestä hirveän vastenmielistä, siinä kun piili jonkinmoista epäluottamusta; mutta täytyihän siihen mukautua. Hän antoi kirjalle vielä halveksivan sysäyksen ja nousihe hiukan suoremmaksi, Jörn istui hänen viereensä ja rupesi tarkastamaan jokaista yksityistä lukua, jotka tyttö uhallakin osoittaakseen vastahakoisuuttaan koko mokomiin tilientekemisiin, oli tahallaan kirjoittanut huolettomasti niin ettei Jörn saanut selvää kaikesta. Näyttäytyi välttämättömäksi, että tytön aina joukkoon täytyi kumartaa palava päänsä kirjan ylitse, joka oli Jörnin kädessä. Silloin rupesi kiemahtelemaan Jörnin silmissä, niin että hän veti otsansa ryppyihin, eikä salannut enää paheksuntaankaan tuommoista kevytmielistä kirjanpitoa vastaan. Sitte rupesi hän huolellisesti ja tarkkaan laskemaan löikö summa todellakin yhteen hänen allekirjoittamansa luvun kanssa. Puol'ääneen mainitsi hän yksityiset luvut, samalla kun hän kankealla etusormellaan poimi jokaisen luvun ikäänkuin heinätarikon nenään. Tyttö sovitti silloin aina pienen oikaisun sinne pienen oikaisun tänne, taivuttihe vasemmalle, taivuttihe oikealle ikäänkuin tarkastelisi hän miltä tuo korjattu lasku oikein rupeaa mallaamaan, ja ääntää hyristeli koko ajan puolin hyvänsävyisästi, puolin vihoissaan ikäänkuin mehiläinen, joka huomaa toisen jo istumassa kukanummulla. Eipä kestänyt kauan, ennenkuin Jörnkin rupesi kuuntelemaan tarkemmin sitä. Luvut menivät sekaisin häneltä. Häntä suututti ja hän nousi ylös: "Lasken kammarissa tarkemmin." "Sehän sopii hyvin", vastasi tyttö.
Illalla, kun rupesi hämärtämään, lähti hän vielä käymään laitumelle, nähdäkseen kuinka karja siellä viihtyi. Mutta sen sijaan että hän muutoin aina saat toi seista tuntimääriä karjaansa katsellen ja mietiskellen sen menneisyyttä ja tulevaisuutta, katseli hän nyt sen ohitse ilmaan ja palasi takaisin. Kun hän saapui pihalle, pyörähti hän ympäri. Ja kun hän ei huomannut ketään ihmistä lähistöllä, nauraa hymähti hän matalaan.
Myöhään illalla alkoi sataa. Hän istui huoneessaan avoimen akkunansa ääressä ja veteli sauhuja puolipitkästä piipustaan ja tunsi, kuten enimmäkseen ainakin istuessaan tähän aikaan vuorokautta kirstullaan keskellä omaa vähäistä valtakuntaansa erinomaista mielihyvän tuntoa. Näinä hetkinä pääsi hänessä valtaan hyvänsävyisyys, joka hänessä oli Thiesseniläistä perintöä. Mutta sen sijaan että hän muulloin aina istui tässä hyvästi suoritetun päivätyön tunnossa tai että hän rakenteli tulevaisuuden suunnitelmia ja järjesteli elämäänsä, niinkuin lapsi ylen suurta joulukakkuansa, joka sen mielestä on niin suuri ett'ei se koskaan voi loppua, niin johtui hän tällä kertaa taaskin kerran mietiskelemään ja ajattelemaan sitä että hän sentään tähän asti oli saanut nauttia hyvin harvoja ilopäiviä, ja että kuinkahan hänen oikein oli järjestettävä elämänsä että hänkin hiukan pääsisi päivän puolelle tuosta kolakasta kylmästä varjosta. Tähän asti oli elämänsä aina mennyt tähän tapaan: huolista oli hän joutunut velkoihin, kovasta työstä Gravelottella äskenkynnetylle pellolle, jossa oli niin hankalaa käydä, ja samaan suuntaan aina. Lopuksi ajatteli hän, että olisi hänelläkin sentään jonkunverran oikeutta päästä hänenkin vähän lempeämpään, hellempään ja hupaisempaan oloon.
Talossa oli kuoleman hiljaista. Ulkona kahisi ja rapisi sade. Omenapuista kuului viehkeätä linnunlaulua. Ilma pensaitten välillä oli niin pehmeän hempeää ja viehkeää, oksilta tipahteli raskaasti ikäänkuin jokaisen kirkkaan putoavan vesihelmen mukana putoisi oksalta oksalle maahan pienen pieni siro ja kaunis menninkäisolento. Jörn katseli ulos ja odotteli ja oli kuulevinaan, kuin olisi ilmassa hiljaista ilonaurua ja kuin kuulisi hän lehtien kirpoilevan auki. Akkunan edessä oli kirjavaa liikettä ja elämää: hyttyset surisivat ylös ja alas, hämähäkit kiipesivät esiin, etsivät ja löysivät toverinsa ja jokainen ryhtyi tehtäviinsä.
Muisto hiekkatytöstä heräsi mielessään ja hän muisti nuo uhkeat naiset kuvassa, jonka hän oli ostanut paperikaupasta. Hän mietiskeli ja katseli eteensä ja johtui ajatuksissaan taas Lena Tarniin. Lena istui taaskin hänen vieressään valkealla penkillä ja kumartui kirjan ylitse ja hän näki edessään taaskin tuon kauniin valkean kaulan vaaleanpunervain hiuskiehkuroidensa alla. Hän pudistautui mietteistään, oijensihe suoremmaksi istuimellaan ja sanoi hitaasti ja pitkään: "Rauhan siunaukset."