V—r K—i.
ENSIMMÄINEN LUKU.
Tässä kirjassa käymme puhumaan vaivannäöstä ja työstä. Emme sellaisesta vaivannäöstä, jonka oluenpanija Jan Tortsen päällensä otti, hän, joka oli luvannut laittaa vierailleen aivan erinomaisen hyvää Eiderin kalaa, mutta ei voinutkaan sanaansa pitää ja pani tuon asian niin pahaksensa, että ihan Sleswigiin muutti. Emmekä sellaisestakaan vaivannäöstä, jonka muuan rikas nuori talonpoika päällensä otti: typerä hän kyllä oli, mutta osasi sittenkin neljässä viikossa menettää kaikki isän rahat, nakellen kolikoita päivät umpeen lammen yli.
Mutta sellaisesta vaivannäöstä tässä puhe tulee, jota Weisshaarin emäntä tarkoitti, puhellessaan kahdeksasta lapsestansa. Kolme niistä lepäsi hautausmaalla, yksi syvällä Pohjanmeressä, ja muut neljä asuivat Amerikassa, ja näiltä hän ei ollut kahteen vuoteen saanut kirjettä. Ja sellaisesta työstä tässä puhe tulee, jota Geert Doose valitti, kun ei vielä kolmantenakaan päivänä Gravelotten tappelun jälkeen voinut kuolla, vaikka oli miehellä hirmuinen haava seljässä.
Mutta vaikka aikomus on käydä kertomaan tässä kirjassa niin surullisista ja haikeista asioista — kuten monikin sanoo, — niin ryhdymme siihen kumminkin ilomielin, jospa hammastakin purren ja kasvot ankarina. Toivomme näet joka kohdassa ja kolkassa saattavamme näyttää, että mikäli siinä itsekukin on vaivaa päällensä ottanut, sikäli se on ollut vaivannäön veroistakin.
* * * * *
Wieten Penn, Uhlin kartanon suurpiika, oli sanonut, että vielä tänne tänä talvena keräytyy paljo ihmisiä. "Mutta se siinä merkillistä on", sanoi hän, "että niin ne tulevat kuin mihin suureen juhlaan ja lähtevät kuin suurista maahanpanijaisista." Niin sanoi Wieten Penn. Hän ajatteli niin syvään, se tyttö, ja siksipä ihmiset sanoivat häntä Älypääksi Wieteniksi.
Klaus Uhl, suuren marskikartanon isäntä, seisoi talonsa ovella paitahihasillaan, kasvot loistavina ja suopeina, ja katseli marskeille, vieraitaan vuotellen. Hyvillään hän tuossa myhähteli, aatellessaan, kuinka hauskaa siitä taas tulee, kuinka sitä taas kortteja lyödä läiskytellään ja juodaan naukataan ja väliin aina semmoinen mehevä kompasana viskataan.
Emäntä, kalpea ja varttansa vähäinen, oli istahtanut tuolille valkoisen kaakeliuunin ääreen, ja loi silmäyksen noitten juhlaksi koristettujen upeitten tupain yli. Hän odotteli viidennen lapsensa syntymistä ja oli väsynyt paljosta jalkeilla-olosta.
Kolme vanhinta lasta, pitkiä poikia ja jo rippikoulun kynnyksellä kukin, seisoivat kankeina ja pitkäkoipisina yhden korttipöydän ääressä. Siinä he seisoivat, kolme kapeata, vaaleatukkaista päätä, kasvoilla käskevä ilme. He olivat ottaneet pöydältä korttipakan käsiinsä ja kiistelivät nyt kovalla äänellä, usein karkeitakin sanoja käyttäen, siitä, miten pelata pitää, ja nykäisivät korttipakan nuorimman, Hannu veljen, käsistä ja sanoivat häntä tuhmaksi Jussiksi.