Ovi aukeni, ja pieni kolmivuotias Jürgen juoksi äitinsä luo: "Äiti, ne tulee jo! Minä näin rattaita."
— Äiti, — sanoi Hannu, joka äsken kärsimänsä vääryyden tahtoi jollekulle kostaa, — ei tuo Jörn ole ensinkään samanlainen kuin me muut. Hän on aivan sinun näköisesi, kasvot niin kapeat ja silmätkin niin kuopallaan kuin sinulla.
— Minulle hän on korea kyllä, — virkkoi äiti ja pyyhkäisi kädellään pojan karkeata, vaaleaa tukkaa.
Poikanen pani kätensä äidin syliin ja sanoi:
— Äiti, kuule! Heikki sanoo, että minä saan kohta pienen veikon tai siskon. Sisko ois parempi. Milloinka se tulee? Ja kun se tulee, niin sanothan sitten minulle heti?
Kaksi isoa veikkoa löivät kortteja edelleen, nykivät toisiansa ja nauraa hihittivät.
— Äiti, kuule! — puhui Hannu. — Renki ties kertoa, että hevoset oli viime yönä olleet hirmuisen rauhattomia. Hän ei malttanut enää, vaan läksi katsomaan. Kun hän talliin tuli, niin oli kaikki hevoset seisseet pää pystyssä, ja tallin perältä oli kuulunut kilinää ja kalinaa, niinkuin kuka kahletta olisi perässään vetänyt. Älypää Wieten, tuhma tyttö, oli tietysti sanonut: "Kyllä tämä jotain tietää." Mutta mitäpäs se semmoinen tietäis?
— Tietää se! — sanoi Heikki nauraen. — Saat nähdä, mitä se tietää.
Tallissa on kohta yhtä hevosta enemmän, ja kauranjyvät hoikkenee.
Sitä se tietää, ymmärrätkö?
He vilkaisivat äitiinsä ja menivät ulos, toisiansa nykien ja nauruansa pidätellen.
Nyt oli äiti kahden kesken pienen poikansa kanssa. Pikku Jürgen oli hiljakseen asettunut äitinsä viereen.