— Ei ole hyvä, — virkkoi äiti hiljaa, — että vielä näin myöhään, kun muut ovat jo noin suuria ja ymmärtäväisiä. Kovaluontoisia he ovat kuin isäkin ja yhtä kovia käyttävät sanojakin. Tuota pientä olentoa he eivät suvaitse, vaikk'ei sitä vielä ole olemassakaan. Hän katsahti ympärilleen: tuossa pöydät ja korkeat kasat lautasia ja kirkkaita laseja ja tuolla nuo komeat huoneet, puoleksi maalaisessa, puoleksi kaupunkilaisessa asussa. Hän tunsi, niinkuin monasti ennenkin, ett'ei hänestä oikein ole tähän upeuteen, tähän suureen taloon, jossa on niin paljo hälyä ja pauhinaa. Ja silloin hänen sielunsa pyrähti ja lensi pienen, kuivan nummen yli vanhaan taloon tuolla rämeikössä. Siellä hänen synnyinseutunsa.
Neljä heitä oli ollut siellä, pitkän olkikaton alla, rämeikön ja metsän välillä: isä, äiti, Thiess veli ja hän. Isä ja äiti olivat olleet niin lystikästä väkeä, ja iloista ilvettä he olivat pitäneet keskenänsä päiväinsä loppuun asti. Kun isä perjantaisin palasi laihalla hevosellaan kaupungista toripäiviltä, silloin hän jo hyvän matkan päässä nousi rattailleen, ja uhkasi ruoskanvarrella: "Olehan tänään toki järkevä!" Väliin hän huusi: "Tuvassa eikä täällä ulkona!" Mutta eipäs äiti ollutkaan järkevä, vaikka oli silloin jo viidennelläkymmenellä. Tuskin oli isä astunut rattailta maahan, niin ihan siellä ulkona, niin että ojankaivajakin sen näki, äiti juoksi isän kaulaan ja suuteli häntä. Ja silloin nauroi isä, mies laiha ja lyhyt, kasvot kalpeat ja hienot, naismaiset. Ei ollut pahaa sanaa vielä koskaan heidän välillänsä vaihdettu. Aina he olivat olleet ystävällisiä toisilleen ja iloisia kuin pääskyspari keväällä. Nyt he ovat haudassa kumpikin. Ja Thiess veli se asuu aulankometsän toisella puolen yksinänsä, vanhana poikana, ja samanlaiset on hänellä pienet kasvot kuin isälläkin, ja yhtä suopea ja leikillinenkin hän on. Mutta hän, Uhlin emäntä, oli jo aivan nuorena tyttönä siirtynyt alas lihaville marskimaille; hänestä oli tullut Klaus Uhlin vaimo.
Ja nyt oli tallissa kuulunut kahleitten kilinää.
— Kyllähän ne kolme puolensa pitävät. He ovat jo eronneet minusta, niinkuin varsat emästänsä eroavat, eivätkä häntä enää tunne. — Mutta pikku Jürgen ja se, jota hän odotti… — Wietenin täytyy pysyä pienten lasten luona.
Rattaita tuli: kolmet, neljät perätysten. Pienet tanskalaiset hevoset nostivat päitään ylös ja painoivat alas. Ja joka kerta kuin ne nostivat, silloin puski höyryä ilmaan, ja joka kerta kuin alas painoivat, silloin päitsien hopeiset helat välkähtetelivät kirkkaassa ilmassa. Vieraat olivat Uhlin sukulaisia, jotka joka vuosi tähän aikaan tulivat kantataloon, viettämään Uhlien yhteentuloa, Uhlien juhlaa.
He lähenivät, ja Klaus Uhl oli juuri astumaisillaan naurahdellen tupansa ovelta ulos pihalle, kun sinne samalla ajoivat kylästä päin vanhan-aikuiset jyskivät vankkurit.
— Kas lankomiestä, — sanoi Uhl.
Thiess Thiessen pysäytti hevosensa ja naurahti.
— Eihän näistä vanhoista ajoneuvoista ole noitten rinnalle, joita tuolta tulee, — virkkoi hän; — eikä ole minustakaan heidän seuraansa. Pian minä taas lähdenkin. Ostin tuolta kylästä pari vasikkaa ja poikkesin katsomaan sisarta ja pikku Jürgeniä.
Pikku mies hypätä keikahti korkeilta vankkureiltaan maahan, talutti valjakkonsa varotellen liiteriin ja meni sitten sisarensa luokse. Tämä istui pienen Jürgenin kanssa perätuvassa ja oli hyvillään veljensä tulosta.