Jörn oli lapsesta asti tottunut mietiskelemään yksikseen. Niinpä oli hänestä tullut ihminen, ikäänkuin huone, jonka ympärillä on korkeat muurit. Nuori vaimonsa nauroi, lauleli, teki työtä ja rakasti, ja pääsi kaikella sillä ainoastaan hänen sielunsa ovelle. Toisinaan hän kolkuttikin sille, mutta hän ei laskenut sisään. Lena oli hänelle liika hyvä, liika rakas ja liika iloinen. Miksi pitäisi hänen nähdä hänen pimeään huolestuneeseen sieluunsa?
Olisi Lena Tarn päässyt vähän varttuneempaan ikään ja olisi saanut elää huolettomampia päiviä Uhlilla, olisi hänestä tullut yksi noita oivallisia talonpoikaisemäntiä, joita meillä siellä täällä tapaa, jotka aina ovat iloisella tuulella, nopeasanaiset ja nopeakäsiset, toimekkaat ja hiukan hyvinvoivan näköiset, ja jotka muodostavat ikäänkuin iloisen ja hupaisen keskuspisteen talossa. Mutta nyt hän oli vielä liika nuori uskaltaakseen koko luonteenlaadussaan esiin, ja liiaksi vielä lapsuutensa rajoitettujen olosuhteitten painostama voidakseen esiintyä tarpeeksi itsetietoisena. Mutta ikäänkuin aavistaisi hän, että hänellä enää oli ainoastaan lyhyt aika jälellä, säteili hän ihan lempeä ja iloisuutta kaikille ympärillään.
Iltasin kun hän oli kahdenkesken Jörnin kanssa, oli hän hänen ilonsa. Silloin lepäsi hän hänen käsivarrellaan ja teki aina saman kysymyksen: "Tänäänhän sujui somasti, eikö vaan?"
"Sujuihan."
"Koko pesu kuivana. Etkö sinäkin?"
"Mitäh? Minä kuivana?"
"Oh… minä tarkoitan, etkö sinäkin ole saanut paljon toimeen tänään?"
"Kyllä… papumaa on kynnetty."
"Mitä hätää sitten! Tiedätkö, mikä minua harmittaa?"
"Kyllä, tiedän oikein."