Lena ei ollut ollenkaan taipuva huolehtimaan ja mietiskelemään. Hän eli päivästä toiseen kuin lapsi. Siksi olikin hän niin miellyttänyt Jörniä, joka tässä suhteessa oli niin kokonaan toisenluontoinen kuin hän. Hän eli huolettomana kuin lintu. Katsokaa lintuja taivaan alla! Ne eivät kylvä. Ja löytävät kuitenkin ravintonsa, Hän ei pyytänyt itselleen mitään; eikä hänestä ollut mitään kuluja, Hän arveli, että niin pitäisi asiain luistaa. Hän arveli, että voisi uskollisella työllään pakoittaa menestyksen taloon.
Kerran, syksyllä, huomasi hän, että Jörnillä ehkä sentään oli huoliakin. Jörn tuli kylästä käsin pihan poikki, ja hän huomasi ovi-ikkunasta, että hän seisahtui raskaissa mietteissä. Hän lähti ulos häntä vastaan ja sanoi hänelle: "Oletko noin huolissasi, Jörn? Tule, istu hetkeksi tähän minun kanssani penkille."
"En istu mielelläni tässä. Se näyttää niin komeilevalta, ikäänkuin tahtoisimme sanoa ihmisille: katsokaas, tässä istuvat isäntä ja emäntä."
"Sinä olet isäntä ja minä emäntä. Kumma kyllä. Kolmitoistavuotiaana tyttönä juoksentelin minä vielä paljain jaloin hiekkaa ja kangasta, ja isäni huoneen takaseinä oli tehty mäkiturpeista." Hän nojasi käsivartensa pyöreää pöytää vastaan ja laski sitte posken kättänsä vastaan ja katseli mietteissään Jörniin. "Mutta siinä juuri vika onkin. Sinun olisi pitänyt ottaa rikas vaimo, sitte ei sinulla olisi mitään huolia, Jörn Uhl-parka."
Hän ei vastannut mitään.
Silloin jatkoi Lena hiljempaa. "Työtä voin ja osaan tehdä, ja nauraa osaan myöskin. Jos olisi kysymys ainoastaan jokapäiväisestä leivästä ja vaatetuksesta, niin minä kyllä kätteni työllä elättäisin ja vaatettaisin sinun ja muutamat lapset. Mutta tässä vaaditaan enempää. Minun käsieni pitäisi luoda hopeata ja minun lauluni kultaa."
"No tyynnyhän tuosta", lohdutteli Jörn. "Saanhan minä korot kokoon. Minun täytyy kyllä myydä molemmat kaksivuotiaat varsani, ja olisin mielelläni pitänyt niitä vielä vuoden."
Lenassa heräsi naurutuuli taas. "Mutta älähän nyt vastedes vaan erehdy ja myy omia lapsiasi."
"Mitä sekin tullee maksamaan?"
"Voi sinua, Jörn Uhl-raukka! Mitäkö maksamaan? Eipä suuria. Panen maata Wietenin huoneeseen; silloin saa Wieten neljä viis' päivää pitää huolta kahdesta sairaasta. Sitte nousen ylös taas ja rupean töihini."