Löytyy taloja, joissa elämä on niinkuin kuollutta. Ahneus tai liika raskas velkataakka, julkinen häpeä tai paha omatunto tai pitkällinen parantumaton sairaus ovat ikäänkuin lopettaneet koko elämän, joka oli ollut talossa, ja sulkevat siitä kaiken joka ulkoa pyrkii siihen. Maa kiertää rataansa, sivistys edistyy, tavat muuttuvat, kansa käy sotia, kansan taloudelliset olot paranevat ja huononevat taaskin: tuo talo yksinäisellä kankaallaan, korkeiden hämäräin puidensa varjossa, tuuheiden pensastojensa takana, se ei muutu. Niin liikkumatonna seisoo se kuin naula, joka ruostuu paikallaan kosteassa seinässä. Palvelustyttö kammarissa ja renkipoika tallissa saattavat hetkeksi unohtaa itsensä ja puhjeta nauramaan, mutta lyövät samassa itseään suulle ja vaikenevat.
Viimein, jonakin päivänä, kannetaan talosta ruumisarkku, tai ajavat talon eteen suljetut vaunut ja pakotettuna tai vapaaehtoisesti astuu synkennyt mies siihen ja katoaa loppuelämäkseen houruinhuoneen kätköön; tai muuttaa pari vanhaa epäluuloisesti ja tiukean terävästi katsovaa vanhusta, mies ja vaimo tahi veli ja sisar noista likaisista ummehtuneista huoneista ja tuosta rappeutuneesta talosta syytinkirakennukseen ja pelkäävät yötä, he kun levottomuuttaan ja hätäänsä eivät saa unta, päivänsä pelkäävät he, että heidän lapsensa tulevat, joita he pitävät varkaina, ja joilta he huolellisesti kätkevät arvopaperinsa. Mutta talo joutuu toisiin käsiin. Ikkunat ja ovet avataan selkosen selälleen. Maalarit ja nikkarit laulelevat joka huoneessa. Milloin nauraa nuori vaimo. Milloin tepastelevat valkohiuksiset lapset auringonpaisteisella pihalla.
Oli kolkko marraskuu. Kylmänkostea länsituuli puhalteli päivät pitkät poppelien ylitse, niin että niissä kohisi ja velloi kuin raskasaaltoisessa meressä. Silloin tulivat eräänä iltana molemmat veljet Hampurista kotiin.
He tekeytyivät, kuin olisivat vaan tulleet katsomaan, kuinka sairas isäukko jaksoi ja kummoisessa tilassa talo oli. Mutta isä käänsi päätään seinään päin. Kun he olivat lähtenet ulos, marisi hän, että kaikki nykyiset Uhlit eivät kelvanneet mihinkään, hän oli ollut ainoa kunnollinen Uhl. Hekään eivät välittäneet hänestä sen enempää, tarkastelivat mahtavannäköisinä talonpaikkoja ja navettoja, kiittivät yhtä, enimmäkseen laittoivat ja kertoivat heinä- ja olkikaupastaan, jota harjoittivat ja suursuuntaisesta ajoliikkeestään. Samana iltana menivät he ravintolaan, ensin sentään, "kun ei sattunut kultarahaa mukaan", pyydettyään Jörniltä kaksikymmentä markkaa. Myöhään yöllä palasivat he takaisin.
Jörn Uhl ei nukkunut sinä yönä, hän makasi selällään ja tuijoitteli avoimin silmin ylös eteensä ja ajatteli. Hän tiesi, että he olivat tyhjillä, ja että nyt he olivat tulleet tahtomaan rahaa häneltä. Hän oli huomannut, että heidän takkinsa olivat tahraiset ja että ne olivat edestä risaiset. Hänen poskiaan rupesi kuumottamaan, kun hän ajatteli, että Klaus Uhlin pojat istuivat semmoisessa asussa ravintolassa.
Seuraavana aamupäivänä sanoivat he ohimennen hänelle: "Kuule, ottaisimme Fritz Rappilta vähän rahaa. Hän tarjosi meille. Pääoma merkitsee Hampurissa kaikkea, omaako vai vieraan, se on yhdentekevää. Niinpä otamme sen vastaan. Kuoleman varalta voit sinä allekirjoittaa velkakirjan."
"Niin… niinhän", vastasi Jörn Uhl. "Voinhan minä… olen kyllä piukalla, enkä kelpaa takaajaksi."
"Tämähän on vaan muotoasia", sanoi Henrik. Se oli äänilaji, johon nuorimmalla ei ollut mitään vastattavaa.
Iltapäivällä selvitettiin asia. Samana iltana matkusti Hannu kaupunkiin taas, lunastaakseen saamillaan rahoilla väärennetyn vekselin, josta hän olisi joutunut syytteeseen. Mutta Henrik jäi. Hän valitteli kolotusta kipeässä sääressään ja sanoi että kostea ja lempeä marski-ilma ehkä vaikuttaisi hyvää siihen. Hän kulutti aikansa lähiseudun kapakoissa ja osti veljensä nimessä itselleen uuden puvunkin.
Eräänä iltana joulun edellä tuli hän kammariin, jossa Jörn istui yksikseen ja pyysi kymmentä markkaa rahaa. Jörn vastasi tyynesti, ett'ei hän anna hänelle mitään. Silloin rupesivat Heikin silmät säkenöimään: rahojaan hänen sentään täytyisi hellittää; hän oli jo veljensä nimeen ottanut Rappilta kolmesataa markkaa. Jörn Uhl pysyi vielä levollisena, vaikka äänensä värähtelikin: hän ei antaisi hänelle penniäkään; hänhän käyttäisi kuitenkin kaiken kantaakseen perheensä häpeätä kapakasta kapakkaan. Silloin kirkahti tuo raaistunut mies ja kohotti kätensä käydäkseen käsiksi veljeensä. Tämänkin veri kiehahti silloin; silmänsä leimahtivat, hän tarttui juopuneeseen, työnsi hänet edellään ja viskasi ovesta.