Siitä asti pysyi ontuva visusti kotona. Hän antoi palvelustyttöjen tai ohitseosuvien lasten tuoda itselleen kuminapaloviinaa, ja istui sitte kammarissaan ryyppien naapurin rengin kanssa, joka myöskin oli juomari, ja heittäysi vuoteelleen ja makasi itsensä selväksi humalastaan. Aterianaikoina näki häntä harvoin pöydässä. Näytti kuin saisi hän ravintonsa paloviinasta.

Jörn salli sen tapahtua vaieten, synkän ja umpimielisen näköisenä.
Dreier-ukko oli sanonut hänelle: "Älä laske häntä silmistäsi, Jörn!
Fritz Rapp ei kanna mitään hyvää mieltä kohtaasi, kun et tahdo maksaa
Heikin velkoja. He ovat uhanneet, että antavat hänen kerrankin juoda
neljätoista päivää kyllikseen paloviinaa."

Joka kerta kun juomarin piti lähteä ulos, asettui Jörn ovelle ja sanoi lyhyeen ja tylysti: "Sinä jäät kotiin."

Mutta eräänä päivänä, keväällä oli hän sittenkin lähtenyt talosta. Sen jälkeen kuljeskeli hän vuoden verran maankulkurina ympäristöllä, teki sen verran työtä, että sai tarpeekseen juoda, herjaili isäänsä ja veljeänsä ja tuli joskus juomatovereineen talon ohitse ja kirkui ja rehenteli.

Vanha Uhl oli eräänä päivänä keväällä noussut ylös nojatuolistaan ja rupesi taaskin saamaan keppiin nojaten vaivalloisesti liikutuksi. Pian jaksoi hän komppuroida seinänkin nojalle seisomaan ja katsella ulos tielle. Jälkeenpäin pääsi tämä vanha kömpelö mies, kädet upotettuina syvälle taskuihin, paljain päin, hiukset sekaisin ja harmaina, käydä kömppimään taloa ympäri ja odotteli sattuisiko ketään kulkijaa näkymään yksinäisellä tiellä, jolleka hän saisi moittia ja valittaa, kuinka pahasti "Klaus Uhl ja hänen lapsensa" turmelivat ja tärvelivät taloa. Hän luulotteli nimittäin nyt olevansa sama Henrik Uhl, joka oli perustanut kantatilan ja saattanut perheen arvoon. Kerran sattui, että vanhus seisoi tien vierellä, kun ontuva poikansa meni ohitse siitä: rupesi kummaltakin puolelta satelemaan raakoja haukkumasanoja, niin ett'ei Jörn Uhl voinut peittää häpeämistään rengin edessä, joka tuli häntä vastaan rehukäytävällä: hän ravisteli päätään, sitte iski hän sokeassa vimmassa tarikon seinää vastaan niin että varsi meni murskaksi. Samallaisia vihastuskohtauksia sattui hänelle useampia tänä vuonna. Hänen luonteensa rupesi käymään karheammaksi ja muuttumaan synkeämmäksi ja jyrkemmäksi.

* * * * *

Vanha Wieten, jonka hiukset harvenevat ja harmenevat pitää laajasta taloudesta huolen yhä entisellä uskollisuudellaan, mutta laimeammalla innolla ja huonommilla tuloksilla, kuin nuorempina vuosinaan; nyt hänellä on kolme, joiden hyväksi hän saa istua ja neuloa ja paikata: ukkovanhus, Jörn ja lapsi. Kun höperö ukko palaa sisään, istahtaa hän raskaasti avaralle nojatuolille ja murahtaa lyhyeen ja harmistuneesti: "Kerro jotakin!" Silloin kertoo Wieten hänelle vanhoja kummallisia juttuja, jommoisia uneksuva kansansielu on sommitellut itselleen. Muutamat niistä ovat erinomaisen hullunkurisia, toiset taas sangen ihmeellisiä, muutamat kamalasisältöisiä. Iltasin ottaa hän silmälasit nenälleen ja raamatun käteensä. Hän valitsee aina kappaleita Vanhasta Testamentista. Hän valitsee kohtia, joissa puhutaan peloittavista ihmetöistä, suurista hurjista teoista, tai joissa lausutaan voimakkaita kiroussanoja. Uuteen Testamenttiin hän ei oikein ole osannut ottaa suhdetta. Alkuaan oli kyllä hänen luonteessaan kylläkin aurinkoista, hän oli ollut hellämielinen, hyväilyä kaipaava lapsi, kun hän Anna Stuhrin ja hänen lastensa kanssa oli leikkinyt mustalaista metsänotkelmissa. Mutta kamalat tapaukset, jotka seurasivat sitte ja yksinäiset palvelusvuodet marskitiloilla, ja se että hän sittemmin tuli osalliseksi Uhlien onnettomuuteen, oli vähitellen vaivuttanut hänen vastahakoisen sielunsa yhä syvemmälle ja syvemmälle varjoon. Hän ei enää havainnut iäistä auringossa, siksi etsi hän sitä pimeydestä, Hänelle ei elämän ja maailman kuva enää näkynyt kirkkaassa ja viherjöivässä metsänotkelmassa, hänelle näkyi se siinä hämäränharmahtavassa ilmakehässä, joka häilyy vanhojen, korkeiden ja tiheäin kuusien alla.

Talon isäntä on mietiskelevä synkeä mies, jonka huulet, hänen nuoruudestaan huolimatta ovat puristettuina tiukasti yhteen, ikäänkuin olisivat ne yhteen kasvaneet. Hän ei käy kylässä eikä myöskään tiedä, mitä siellä toimitaan, ei se häntä liikutakkaan. Kirkossa hän ei käy. Hänen ajatuksensa eivät liiku kauempana kuin ympäri talossa niin pitkälle kuin Uhlin pellot ulettuvat. Ja sitte liikkuvat ne vielä kolmessa paikassa ulkopuolella Uhlia, Lena Tarnin haudalla, pitäjänvirastossa, jossa verot ovat maksettavat ja tuon valkopäisen ukon somassa, uudessa asunnossa lähellä Schenefeld'in kirkkoa.

Jos joku tänään sanoisi hänelle: isänmaa on vaarassa, hänen pitää mennä apuun, niin vastaisi hän: "Isänmaa? Näettehän, että minulla on täysi siitä, mitä minulla on. Talo on liika korkeassa velassa, isä on heikkomielinen, veli on renttu, Lena Tarn haudassa. Isänmaa?"

Ollakseen tarvitsematta käsityöläisten apua, korjaa hän itse seimet, ovet ja ruoteet. Hän käy kalkkisanko kädessä talon asuntorivin ympäri ja muuraa paikalleen alasvierähtäneet kivet, ja häpeää, kun palveliat sattuvat näkemään hänet siinä toimessa. Mutta talo ei saa päästä rappiolle: valkopää saattaisi yht'äkkiä tulla ja sanoa: "Talo rappeutuu. Pois talosta!" Tästä talosta, jonka tähden hän lapsesta saakka on nähnyt niin paljon huolta ja vaivaa? Ja minne menisi hän sitte noiden molempien kanssa, jotka siellä sisällä kertovat rengistä, joka kyntäessään löysi rauta-astian, joka oli kukkurallaan kultataalareita?