Lapsi saa juosta yksin ja omin neuvoin navetoissa. Hänen ympärillään on ainoastaan vaiteliaita ihmisiä; kun hän kuitenkin on utelias, saa hän kuulla ainoastaan kuivakiskoisista ja alakuloisista asioista, ja saa itseensä jotain pikku vanhaa, haastelee nelivuotiaana pitkäveteisellä alasaksallaan eri eläinten raha-arvosta ja koettaa tallinnurkassa pelata tallirengin kanssa kruunaa ja klaavaa.
Joka vuosi tuli Lisbeth Junker Hampurista muutamaksi päiväksi vierailemaan koulutalolle. Hän pistäysi silloin aina myöskin Uhlilla "pientä Jürgeniä katsomaan." Hänen hiuksissaan ja silmissään oli yhä vielä samaa sunnuntai-päiväistä, koskematonta, ja hänen vartalonsa oli yhtä notkea ja voimakas. Hänen harmaissa silmissään ja varmapiirteisen punaisen suunsa ympärillä oli ilme syvintä vakavuutta. Pikku Jürgen polvellaan, kertoi hän arkakatseisena ja korkealla hellällä ja hiukan ujolla äänellään elämästään ja olostaan kaupungissa. Hän asui yhä vielä tädin tykönä, sanoi hän, ja siellä hän viihtyi hyvin. "Meidän pieni puotimme on ihan kimnaasin vieressä ja lähellä erästä suurta kansakoulua. Pienet ja suuret ostavat pikkutarpeensa meiltä, kirjoitusvihkonsa ja musteensa, ja muuta semmoista, yläluokkalaisille ja professoreille välitämme välistä suurempiakin tilauksia."
Jörn katseli kunnioittavasti hänen hienoa ylhäistä kauneuttaan ja ajatteli: Kuinka kaukana hän on sinusta! Hän on prinsessa, ja sinä köyhä maan raataja. Miksi tulee hän tänne sinun kurjuuttasi näkemään? Hän sanoi hämillään ja nöyrästi: "Mutta sinähän olet vielä liika nuori semmoiseen, Lisbeth."
Lisbeth puisti päätään. "Mitä minä muutakaan, Jürgen? Muutenhan ei minulla olisi mitään tehtävää. Onhan tämä sentään paljoa parempi, kuin olla jossain rasituksena."
Sillä oli keskustelu juossut kuiville. Lisbeth yritteli ruveta puhumaan entisistä ajoista, mutta ne olivat Jörnille niinkuin laajan synkeän metsän takana. Hän oli liiaksi vaipuneena raskaihin ajatuksiinsa ymmärtääkseen Lisbethin arkaa kädenpudistusta ja tuskaa hänen silmissään, kun hän sanoi hyvästit. Vielä toisenakin päivänä tuli hän välistä "vielä kerran katsomaan." Silloinkaan ei keskustelu sujunnut. Lisbeth kertoi ja kyseli ja huomasi tarkalla vaistollaan, että Jörnin ajatukset olivat muualla. Silloin lähti hän. Tiellä lensi häpeän puna kasvoilleen. Saavuttuaan illalla Hampuriin takaisin itki hän, kunnes sai itkettyä kyllikseen.
Kerran kun lapsi oli noin kolmi- tai nelivuotias ja oli leikkimässä ulkona tiellä, tuli hän erään nuorenpuolisen vaaleapartaisen miehen taluttamana välikölle ja huusi. "Isä, tässä on kirkkoherra."
Tuo edellinen kirkkoherra, joka ennen niin ylväänä ja arvostaan tietoisena oli kulkenut kylää, ja joka niin varmana ja isoäänisenä oli puhunut oikeasta uskosta, oli saanut papinviran eräässä suuremmassa kaupungissa. Tämä uusi pappi oli vielä nuori mies, oli mieleltään lapsi ja lausui suoraan ajatuksensa kaikesta. Kaikki, mitä hän sanoi, oli totta, vaikk'ei kaikki niinkään miellyttävää. Hän ei sopinut oikein Uhleille hän ei sopinut noille kovaluontoisille, viisaille ja varoville ihmisille, joiden sanoista täytyy onkia totuus viistoon sanojen takaa. Hän sai vuosien kuluessa yhä runsaammin vastustajia. Lopulta oli koko seurakunta yhtä miestä: se vaati toista, varmempaa ja itsetietoisempaa semmoista jossa olisi papillista pontevuutta ja joka samalla olisi hyvä kortinpelaaja. Evankeeliset seurakunnat eivät vielä kolmesataa viisikymmentä vuotta Lutherin kuoleman jälkeenkään voi sietää pappia, joka ei pyydä olla muuta kuin suora luonnollinen ihminen. Monessakin maapappilassa kestetään paljon raskasta ja aivan turhaa sydänsurua.
Silloin oli hän vielä nuori reipas mies, oli vasta puolen vuotta ollut seurakunnassa ja uhkui kirkasta toivekkuutta: hän saisi sen kyllä vielä luistamaan, luottavalla uskollisella rakkaudellaan ja työllään voittaisi hän kyllä vielä kaikki puolelleen ja samalla ylevälle ihanalle evankeliumille.
Pastori puheli hiukan ilmoista ja tuulista ja sanoi sitte: "Aiomme ensi sunnuntaina pystyttää kirkkoon muistotaulun kaatuneille. Nyt pyytäisin teitäkin tulemaan sinne. Tiedän kyllä, ett'ei teidän ole tapana käydä kirkossa; mutta tästä juhlallisuudesta ei teidän sentään sopisi pysyä poissa."
Jörn Uhl vastasi, silmät maahan luotuina, äänensä ei sentään kuulunut epäystävälliseltä: "Ei ole mielentilani semmoinen, herra pastori, että sopisin olemaan mukana sellaisessa. Tehän tiedätte, kuinka isäni laita on, ja mitä muuta olen kokenut, ja millainen koko asemani on. Minusta on mennyt halu kaikkeen juhlimiseen."