"Ymmärrän hyvin tuon", vastasi pastori, ja katsahti osaaottavasti häneen; "mutta ei meilläkään ole aikomuksena tanssia. Semmoiseen en olisi teitä kutsunutkaan. Tämä on kuolleille osoitettu juhlallisuus."
Silloin katsahti Jörn Uhl ystävällisen näköisenä ylös. "En todellakaan voi tulla", sanoi hän, "se olisi yli voimieni. Mutta olen ajatuksissani mukana, kun vietätte kirkossa juhlaanne. Kaikki olivat kunnon miehiä, kaikki neljä, joiden nimet tulevat seisomaan taululla. Geert Dosen vieressä seisoin hänen kuolinhetkenään. Käyn minäkin jälestä päin katsomassa taulua."
Pastori katsahti häneen, ja häntä miellytti mies, ja hän sanoi: "Saan kai tyytyä sitte." Sitte antoivat he toisilleen kättä ja erosivat.
Sunnuntai-illalla otti hän lasta kädestä ja lähti hänen kanssaan pellon yli kirkkotielle kylää kohden, ja tuli kenenkään huomaamatta kirkkotarhaan ja kirkkoon. Siellä riippui seinänhämärässä kirkas marmoritaulu tammisissa puitteissa, sen ympärillä oli seppele tammenlehvistä. Hän eroitti nimet vielä. Nimien alle oli kirjoitettu: "He kuolivat maansa edestä." Hän nyökäytti päätään. Tuo koruton taulu ja lyhyt yksinkertainen kirjoitus sillä ilahuttivat häntä.
Silloin kuuli hän askelia takanaan, ja kun hän kääntyi katsomaan, oli pastori siinä, ja tämä kysyi kohta: "Miellyttääkö se tuommoisenaan teitä?"
"Lause on hyvä", vastasi Jörn Uhl.
"Moni seurakuntalainen", sanoi pastori, "olisi tuon sijasta halunnut tuohon jonkun ylevän lennokkaan sanan… Tarkemmin katsoen", jatkoi hän vakaana, "tekee jokainen vakava ihminen saman kuin nuo neljä. Nuo tekivät sen kolmessa päivässä tai kolmessa viikossa kukkuraisessa kurjuudessa. Saman teki teidän nuori vaimonnekin, Uhl, muutamassa päivässä; hän antoi elämänsä teidän ja lapsensa edestä, Toiset uhraavat itsensä monivuotisessa työssä, tehkööt sen työnsä sitte lastensa tai jonkun aatteen puolesta, tai minkä puolesta tahansa, joka voi saada ihmisen vapaaehtoisesti kärsimään. Eilen hautasimme täällä erään työmiehen vaimon. Hän kävi harvoin kirkossa, mutta koko hänen elämänsä oli harrasta ja uskollista uhrautumista miehelleen ja lapsilleen. Palveleminen ja uhrautuminen, avuliaisuus ja uskollisuus tai kuinka sitä kutsuukin: niissä on ihmisen todellinen kuninkuus. Niissä on myöskin hänen todellinen kristillisyytensä."
"Tuon ymmärrän hyvästi", sanoi Jörn Uhl. "Tuo on semmoista, että sen voi suoraan ja vilpittömästi ymmärtää." Hän nyökäytti päätään pastorille, ja katsahti häneen, ikäänkuin odottaisi hän häneltä enemmänkin semmoista puhetta.
"Vapahtaja", sanoi pastori, "on ihanalla ja puhtaalla elämällään ja ihmeellisen liikuttavalla kuolemallaan ja armollisilla, voimakkailla ja ylevillä sanoillaan antanut ihmiskunnalle runsaan määrän ajattelemisen aihetta ja elettävää, on, kuten itse sanoi, heittänyt siihen ikäänkuin sytyttävän kipinän, Nyt on ottanut yksi sitä, toinen tätä siitä, yksi kirkko sen, toinen tämän, ja kukin on lähtenyt sieppaamansa tulenkipinän kanssa syrjään, on vaalinut sitä ja katsellut sitä, on antanut sen savuta tai liekehtiä, sen mukaan pitikö hän enemmän savusta vai valkeasta, ja sanonut: 'Tämä on Vapahtajan totinen sana'. Useat ovat lisänneet vielä omaakin viisauttaan siihen, useat omaa vilppiänsäkin, toiset ovat laskeneet pahuutensakin siihen. Niin on tapahtunut, että Vapahtajan todellinen kuva on monelle päässyt kivettymään, toisille se näkyy valepuvussa, muutamille vielä niin rumennettunakin, ett'ei sen piirteissä enää ole mitään jäljellä hänen jalosta muodostaan. Ja sentään olisi niin helppoa, olisi oppimattomallekin, muodostaa itse evankeliumeista itsistään niin kirkas ja selvä kuva hänestä, että tuntisi hänen olentonsa, tahtonsa ja elämänsä pohjapiirteet. Sen mukaan kun minä ymmärrän, on hän tahtonut opettaa meille, että meidän pitää uskoa ja luottaa, että Jumala taivaassa aina pahimmassakin pimeydessä ollessamme seisoo vierellämme vahvana ja valppaana ja aina parastamme tahtovana, ja että meidän tämän iloisen uskomme voimalla pitää rohkeasti taistella kaikkea pahaa vastaan itsissämme ja ympärillämme. Selkämme turvattuna tähän luottamukseen Jumalaan ikäänkuin korkeaan lujaan muuriin, pitää meidän taistella hyvän puolesta, eikä koskaan epäillä sitä, että lopullisesti voitamme ensin täällä ja sitte tuolla, tuolla puolen haudan. Tuossa, niin on minun uskoni, piilee koko kristinuskon salaisuus. Mutta ell'ei voi saada tätä luottamusta Jumalaan, ja se ei olekkaan joka ihmisen saavutettavissa — ja sentään voi ilman sitäkin pysyä hyvänä ja armeliaana: niin tyydyttäköön siihenkin ja iloittakoon siitä."
"Tuohon, mitä te nyt tuossa sanotte, täytyy jokaisen kunnon ihmisen yhtyä", sanoi Jörn Uhl. "Ei tarvitse ruveta seisomaan yhdellä jalallaan ja kauvan miettiä tuota, ei olisi semmoiseen miettimiseen aikaakaan ihmisellä. Eikä ole tarpeenkaan ensin panna itse holhuunalaiseksi järkeään, jonka Jumala sentään itse on meille antanut, ja sitte kiltisti kuunnella kaikkea, mitä he vaan näkevät hyväksi väittää: syö lintu, tai kuole nälkään."