Pastori naurahti ääneen: "Mikään ei ole luonnolisempaa", sanoi hän, "kuin se, että oppi, jonka Jesus tahtoi antaa ihmisille oli sangen yksinkertainen, alkuperäinen ja selvä. Mutta sittepä en ymmärrä, mikä se olisi ollut, ell'ei se olisi ollut tämä, josta äsken puhuin."
He astelivat rinnatusten aina kirkkotarhan veräjälle asti. Pastori rupesi utelemaan sotaretkestä. Jörn Uhl oli hieman sulanut ja kertoi vakaasti vaivoista Gravelotten luona, ja kosteasta leiristä Metzin edessä, ja pitkistä kurjista viikoista lähellä Orleansia. Sitte sanoi hän, ett'ei hänellä ollut aikaa enää. "Meillä on eräs tammavarsa tallissa, enkä luota oikein renkipoikaan, jonka pitäisi vaalia sitä."
Niin erosivat he, kumpikin tyytyväisenä toiseensa. Pastori palasi kylään jakaakseen ajatuksiaan ja tehdäkseen tekojaan kovapintaisille ihmisille, voittaen sillä saman kuin koira, joka haukkua nalkuttaa ohitseajavaa kuormavankkuria. Jörn Uhl palasi taloonsa takaisin saadakseen elää elämänsä pimeimmän hetken.
Sillä sillä aikaa kun hän kävi kirkossa, oli veljensä, ensin koko sunnuntai päivän juotuaan ja reuhattuaan kapakassa, tullut tietä talon ohitse ja kuullut renkipojalta, joka seisoi tallinovella, ett'ei isäntä ollut kotona. Silloin oli hän herjaten ja kiroten tunkeutunut taloon ja hoiperrellut huoneeseen, jossa isä oleskeli, ja ruvennut purkamaan vihaansa ja kurjuuttaan hänen edessään.
Isä oli jo vuoteellaan, kohensihe itsensä pystyyn ja katsahti sekavasti häneen. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän epävarmalla äänellä. "Minä olen saanut rehkiä ja raataa, olen tehnyt työtä ja olen kaiket päiväni pysynyt kotona; kun minulle tuli asiata kaupunkiin, menin minä jalan. Minä, minä vanha mies… minä kiroon teidät ja teidän isänne. Rahat ja tavarat, jotka minä hiellä ja vaivalla olen saanut kokoon, ne ovat pilanneet teidän järkenne. Pois näkyvistäni: te ette ansaitse, että aurinko paistaa päällenne."
"Sinä olet hullu", sanoi humalainen, ja nojausi tuoliin, joka seisoi vuoteen vieressä. "Ihka hullu. Yhtä mieletön kuin sika, joka syö porsaansa. Mutta tuo on mukavaa mielettömyyttä. Sinä olet aina osannut laittaa tilasi mukavaksi. Ensin hoidit taloasi kuin mikäkin vintiö, ja kun sait kaiken tuhlatuksi, kuvittelit heikkomielisyydessäsi itsesi aatelismieheksi." Hän otti pullonsa, joka hänellä oli repaleisen takkinsa alla ja joi ja joi.
"Koko maailma on suunniltaan; kun ihmiset eivät enää viitsi olla sitä mitä ovat, tilaavat he itselleen semmoisen mielipuolihoureen, joka heille on parhaiten myötäsukaan. Minuakin haluttaa tulla toiseksi kuin mitä olen. Ulos nahoista, ne ovatkin jo liika raihnaiset!" Hän veti takin yltään ja heitti sen vuoteelle. "Hyvästi, iso-isä, esi-isä, vanha Aatami! Minäkin menen lähdettämään nahkaani. Tämä elämä ei ole minkään arvoinen."
Hän hoiperteli suurelle välikölle. Siellä oli pimeätä.
Kun Jörn Uhl palasi kotiinsa, tapasi hän isänsä nukkumassa. Wieteniä ei näkynyt. Silloin lähti hän suurelle välikölle.
Siellä makasi Heikki Uhl savilattialla tikapuitten vieressä, ja
Älypää Wieten ja vanha renki seisoivat hänen vieressään.