Wieten kertoi, missä tilassa Heikki oli tullut taloon: "Minä läksin ulos hänen jälissään enkä löytänyt häntä ensin. Sitte löysin minä hänet näiltä tikapuilta."
Vanha renki lähti hevostallia kohden ja sanoi renkipojalle, joka kalpein pelokkain kasvoin seisoi ovella: "Laita itsesi tammaa vaalimaan. Tässä ei sinulla ole mitään tekemistä."
Kun molemmat olivat poistuneet, toipui Jörn Uhl jäykistyksestään. Hän nojasi raskaasti tikapuita vastaan ja kohotti kätensä. Wieten puhui hänelle: "Oi, älä itke noin, Jörn. Älä itke noin, poikaseni."
Alatuomari tuli paikalle, tuli kunnanesimieskin, Jörn Uhl seisoi kylmänä kuin jää ja vaarallisena lähestyä, kuin särkyneet lasinsirut. Kunnanesimies kysyi, kuka tekisi ruumisarkun. Hän vastasi: "Mitä se minulle kuuluu?"
"Mutta emmehän me sentään voi haudata häntä kunnanvaivaisena?"
Jörn Uhl katsahti kopeasti häneen: "Miks'ette? Kuka tässä kunnassa on antanut luvan pitää noita kapakkoja, joissa ihmiset saavat juoda, kunnes tulevat sioiksi? Minäkö vai kunta?… Haudatkoon kunta siat, jotka itse on kasvattanut."
Samana iltana tuotiin taloon köyhäinarkku, ja pantiin kammariin, joka on oikealla navetasta. Sitä oli ennen käytetty silppuhuoneena.
Jörn Uhl ja nikkari Finke panivat kuolleen arkkuun: "Köyhäinarkut tehdään ennakolta", sanoi hän. "Hän on liika pitkä… hän palveli kaartissa."
"Semmoista on maailman meno."
Wieten tuli ja talutti ukkoa kädestä ikäänkuin lasta, hän oli siistinyt ja pukenut häntä hieman. Toisessa kädessään oli Wietenillä tyhjä pullo ja nuoran palanen.