"Annetaan hänelle mukaan kaikki", sanoi hän, "eihän hyödytä sentään mitään kaunistella Jumalan edessä. Nyt hän voi kohta nähdä, mikä on ollut hänen vaivansa, ja mikä hänen kuolemansa." Hän pani molemmat hänen polviensa alle.
Jörn Uhl pudisteli päätään ja jätti nuo molemmat yksikseen siihen, meni pihalle huoneen eteen ja rupesi käymään siinä edes- ja takaisin, ikäänkuin vartioitsisi hän, ettei pääsisi vielä enemmän onnettomuutta ja häpeätä tunkeutumaan taloon. Kun hän taas tuli sisään, laittaakseen isänsä vuoteelle, niinkuin hän melkein joka ilta teki, löysi hän isänsä jo makaamassa. Wieten istui hänen vuoteensa edessä ja luki Vanhasta Testamentista kertomusta Elistä, vahvasta tukevasta miehestä, joka ei kasvattanut lapsiaan.
"Jörn", sanoi hän, "luulen että hän tänä iltana tietää että hän on Klaus Uhl. Hän kysyi minulta äsken, oliko se hän, joka kaatui auranterään."
Jörn Uhl astui vuoteelle ja katsahti isäänsä ja sanoi: "Makaatko hyvästi, isä?" Vanhus ei vastannut mitään. "Älä viitsi lukea, Wieten", sanoi hän, "ei se mitään hyödytä. Sen olisi täytynyt tapahtua ennemmin."
"Noh, enpä siis!" sanoi Wieten, ja laski kirjan paikalleen. "Minä muuten ajattelin, että se ehkä palauttaisi hänet tietoihinsa."
"Ja sitte?" kysyi Jörn.
Aurinko paistoi. Tuulet puhaltelivat. Pieni poika juoksenteli auringossa ja tuulessa pihan ylitse ja piti kättään korkealla päänsä yllä, ikäänkuin yrittäisi hän lentää.
Mutta Uhlissa on kuollutta.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Uhlissa on kuollutta, Ihmiset, jotka asuvat kuolleessa talossa, muuttuvat tavallisesti kitsaiksi ja likaisiksi.