Niin ei tapahdu Uhlilla.
Wieten kampaa hiuksensa sileästi ja huolellisesti, pikku poika on siististi puettu, ikäänkuin työmiehen lapsi, jolla on huolellinen äiti; isäntä käy kesäisin puettuna siniliinaiseen, talvisin on hänellä puku englantilaisesta nahasta, liivi napitettuna ylös kaulaan asti. Kirstussaan on ihan pohjimmalla käyttämätönnä sinisentumma puku, jonka hän oli laitattanut itselleen, kun hän aikoi viettää häitä Lena Tarnin kanssa.
Sisällisestikään eivät ihmiset Uhlilla ole muuttuneet huonommiksi. Siitä pidättää heitä lempeän Lena Tarnin muisto, ja Älypää Wietenin vakava hiljainen olento; siitä pidättää isäntää hänen luontainen taipumuksensa kunnolliseen ja siistiin.
Mutta toinen vaara on uhkaamassa: se että isännästä tulisi eräkäs, omituinen ihminen. Jo kerran ennen oli hän ollut samassa vaarassa, silloin kun ensimmäinen rakkautensa oli saanut niin onnettoman lopun. Nyt uudistuu sama vaara. Tässä suruisassa huolekkaassa yksinäisyydessä saa hänessä voiton taas hänen vastustamaton taipumuksensa mietiskelyyn ja hänen halunsa tutkia ja tahtoa ymmärtää kaikki. Ja nyt uhkaa tämä vaara miestä, jonka sielu on väsynyt, katkeroitunut ja melkein toivoton. Mutta kun hänen silloin täytyi kamppailla kaikki yksin, istuen yksikseen oljista nivotulla tuolillaan, niin auttivat häntä nyt ihmiset ja tähdet.
Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut ajatuksillaan lähteä tiettömiä ja tarkoituksettomia taipaleita, niinkuin tuon talonpoikaispojan, joka kokonaisen päivän ratsasti pitkin ja poikin Wodaninkankaalla, ja joka nokkaviisaasti ja syvämielisesti selitti, että hän teki niin, koska hänen täytyi. Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut lähteä harhailemaan ulos aistittomaan avaruuteen ihan arvionpäiten, ikäänkuin ihmisen, joka ottaa vauhtia ja aikoo yhdellä hyppäyksellä päästä maanpinnalta maailmankaikkeuteen… Yhä kulkivat taivaan kantta nuo kultaiset sotajoukot, sekaisin vaelsivat siellä hämäryydessä sadattuhannet kultaisin kypärin ja välähtelevin peitsin. Niitä kohden voi hän kääntää hyvän putkensa ja tähystää niitä hiljaisin vakavin ajatuksin.
Takana puutarhassa oli vallihaudan vieressä huvihuone, jonka seinät vielä olivat hyvät. Mutta katto oli huono. Hän repi sen alas ja laitti sijaan uuden, jonka voi kääntää, teki rakoja siihen ja laitti huoneeseen kaksi lujaa kivipilaria, joista hän toiselle asetti tähystinkoneen, toiselle katsontatelineet, pani kirjat ja kellon leveälle ikkunalaudalle ja naulasi tauluja ja tähtikarttoja seinälle. Sen kaiken järjesti hän itse ilman kenenkään apua.
Huvihuoneessa oli isänsä äänekästen vierastensa kanssa pitänyt iloa ja pelannut, ja veljet olivat öisin istuneet irstasten tyttöjen kanssa siellä: nyt tyydytti nuorin lapsista siellä tiedonjanoaan. Välistä istui hän siellä puoliöitä karttojensa ja tähtikiikarinsa edessä ja tutki tarkkaan muuatta hirmuisen oppinutta kirjaa, pudisteli tuon tuostakin päätään ja rypisti otsaansa, välistä löi hän, kummissaan siitä, mitä oli keksinyt, kädenpohjallaan polveensa, niin että läimähti. Tämä oli onnensa. Tämä oli ikäänkuin hypähdys kentältä, joka oli paljastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ylös korkealle vallille, jolla raitis tuuli vilvoitteli tomunpeittämää työntekijää.
Ja ihmiset auttoivat häntä.
Kunta päätti ojittaa uudestaan koko tiluskunnan, työ, joka vaati laajoja esitöitä, joka kestää vuosimääriä, ja hankkii leivän monelle, ja joka maksaa monta tuhatta markkaa. Oli jo kolme vuotta suunniteltu, kuinka työ saataisiin tehdyksi mukavimmin ja helpoimmalla, ja voitaisiinko se suorittaa ilman opinkäyneitten apua, jotka, kuten tietty, kyllä osaavat tehdä hirvittävät laskut vaivoistaan. Silloin kääntyivät he tuon nuoren, vaiteliaan ja oppineen talonpojan puoleen, joka istua kyyrötti Uhlillaan, kuin hämähäkki verkossaan, ja kysyivät häneltä neuvoa. Tämä tuumi asiata kahdeksan päivää, tuumi tarkalleen sitä, piirusteli puoliöihin seurakunnan suurelle maakartalle, tuontuostakin aina laskien etusormensa pitkälle nenälleen, ikäänkuin koettaisi hän tarkkaan mitata, kumpi oli pitempi. Sitte astui hän kunnanherrojen eteen ja ilmoitti heille, että hän, hän itse ottaisi heidän valvontansa alaisena johtaakseen työn; heidän piti maksaa palkka hänelle hänen työstään, niin ja niin paljon, joka uudeksivuodeksi, jos vuoden työt olivat menneet heidän mielensä mukaisesi. He kummastuivat hyvänpäiväisesti, pyysivät häntä poistumaan ja neuvottelivat kauan ja vilkkaasti. Hyvin vähäisellä äänten enemmistöllä hyväksyttiin hänen tarjouksensa.
Hän toimitti koko työn viidessä vuodessa, niinkuin hän oli sopinutkin, ja oli hänellä siitä se kaksinkertainen etu, että hän sai pienen lisätulon suureen ja aina tyhjään kassaansa ja että hänellä oli yksi työ lisään, joka häiritsi hyödytöntä huolehtimista ja raskasmielistä mietiskelemistä.