Työ antoi hänelle myöskin aiheen perehtyä kasvi- ja kivennäistieteisiin. Monilla kävelyillään kunnan tiluksilla, joihin kuului ylämaata ja marskeja, rämeikköjä ja nummikkoa kokoili hän kasveja ja rikkaruohon siemeniä ja ilahdutti professoria kaupungissa hyvillä ja siististi laitetuilla valmisteillaan, ja kun kaivettiin nuo uudet syvät ojat maiden lävitse, heräsi hänessä halu tutkia ja oppia eroittamaan eri maalaadut ja — kerrostumat ja vanha professori sai siistejä piirustuksia ja kiusallisen tarkkoja reunahuomautuksia.
Ihmiset auttivat häntä.
Pikku poikansa kasvoi ja juosta livisteli isän rinnalla lyhyttä tepastelevaa juoksuaan tämän käydessä talon tiluksilla ja luvissaan ja oli väsymätön kyselemisissään, isän kanssa ratsasti ja ajoi hän sepälle; meni hän eräänä päivänä yksinkin kylään ja toi sieltä mukanaan pienen pojan leikkitoverikseen, niinkuin yksinäinen kyyhkynenkin toimittaa itselleen toverin. Siitä asti vaikutti seurustelu lasten kanssa, että hänenkin ajatuksensa ja puheensa muuttuivat lapsellisiksi. Ja Jörn Uhl, joka siihen asti turhaan oli koettanut löytää oikeaa äänilajia hänen kanssaan puhellessaan, istuskeli nyt noiden molempain pikkumiesten kanssa istuinpenkillä tuvanoven edessä ja kuunteli ajatuksissaan, kuinka ne puhella lepertelivät, ja oppi nyt itsekin puhumaan heidän kanssaan, rakensi heille kaniinitarhan, puoliksi maan alle, puoliksi päälle, kuten tuleekin.
Kun poika tuli viisivuotiaaksi, kantoi hän pellolta pellolle isän mukana isän mittavitjoja ja mittapaaluja. Ja kun hän oli kuusvuotias, ja lähemmä elon aikaa kuuli, kuinka isänsä valitteli Wietenille, että hänen kai täytyi ottaa eri renkipoika eloa ajamaan, silloin väitti tuo pikku mies, että hän kyllä voisi sen tehdä. Ja niinpä ajoikin hän tänä kuumana ja kiireisenä elonaikana neljä viikkoa päivät pitkät elovankkureita. Ja oli ylpeä kuin kuningas, ja nauroi vilkkaasti ja tepasteli ilosta jaloillaan, kun vanha renki ajoi viimeisen täyden elokuorman nurin veräjässä kedonkulmassa, jonka läpi oli niin paha ajaa. Se onnettomuus ei ollut sattunut hänelle kertaakaan. Jörn Uhl seisoi tien käänteessä ja näki pojan ilon ja oli melkein nauraa.
Vartaloltaan olivat lapsen vanhemmat olleet melkein yhtäläiset, kookkaat, rotevat ja notkeat; mutta silmänsä oli lapsi perinyt äidiltään; ja näytti kuin olisi hän myöskin perinyt runsaasti hänen hilpeätä luonnettaan ja avuliasta mielenlaatuaan. Kun hän joskus leikkien pihakoiran tai lapsien kanssa helkähti kirkkaasti nauramaan, astui isä usein ulos ovesta, ja jäi ajatuksiinsa unohtuneena katsomaan häntä.
Ihmiset auttivat häntä.
Eräänä iltana — oli kulunut vuoden verran keskustelusta siellä kirkossa — rohkaisi Jörn Uhl itsensä ja lähti peltojen ylitse kirkkotietä pappilaan. Oli illallisen jälkeen. He aukaisivat tuvanoven ihmetellen, kuka nyt vielä tuli. Silloin seisoi siinä Jörn Uhl hyvässä, tummansinisessä sunnuntaipuvussaan ja koko komeassa raskasliikkeisyydessään. He pyysivät häntä astumaan sisään ja hän tulikin, kumartaen syvään päätään astuessaan vanhan rakennuksen matalasta ovesta.
Matalalakisen huoneen keskellä seisoi nelikulmainen pöytä, ja kaikilla neljällä puolella oli istujoita. Yhdellä puolella istui pastori ja luki. Toisella puolella istui hänen vaimonsa, tämä oli sievä ja hiukan hentorakenteinen nainen, hän oli lapseton; hänkin luki. Kolmannella sivulla istui tavallisesti perheenemännän auttajatar, joku nuori tyttö, useimmasti kahdeksantoista vuotias, useimmasti jonkun opettajan tytär, ja useimmakseen iloisella päällä; hänkin luki.
Neljännellä sivulla istui pastorin isä. Hän oli vanha mies, oli nuoruudessaan ollut mukana Idstedtin luona ja tullut haavoitetuksi, oli sitte jälkeenkinpäin loppuelämässään käsityöläisenä maalla kokenut monellaista ja nähnyt vielä monellaisempaa, ja oli hänellä tapana sanoa: "Minun ei enää tarvitse lukea kirjoja, omakin elämäni on jo itsessään kokonainen kirja." Hän istui syrjittäin pöytään, poltteli tupakkaa ja kertoi; kukaan ei sentään kuunnellut hänen juttujaan. Ainoastaan, jos siinä sattui olemaan jotakin uutta ja kiinnittävää, katsahtivat he ylös kirjoistaan ja kysyivät: "Kuinka? Kuinka se oli, isä?"
Jossakin, jossain välissä, missä sattui olemaan paras tila, istui pieni, reipas, noin kymmenvuotias poika. Hän oli orpo ja oli pastorilla kasvatettavana. Hänkin luki.