Nyt tuli Jörn Uhl, ensin kumarassa astuttuaan kynnyksen yli. Hänelle ei ollut sijaa. Viimein nousi nuori tyttö ylös, viittasi salaa nuorelle pojalle, ja molemmat menivät istumaan taamma tupaan, sohvalle, ottivat jonkun pelin käsiinsä ja pelasivat ahkeraan, aina vuoroon kurottaen hyppysillään isoon rusinatuuttiin, joka oli satuttu unohtamaan sohvalle.
Niinpä oli Jörn Uhlilla nyt sijansa, ja keskustelu sai sen puolesta siis kyllä alkaa. Ja aluksi, kun pastori luuli vierailulla olevan jonkun varman tarkoituksen, jutteli hän yhtä ja toista yleisistä asioista ja odotteli Jörn Uhlin tulevan asioineen esiin. Puhelu niukkeni ja niukkeni. Viimein, kun ei ruvennut kuulumaan mitään asiaa, ja vieras yhä jäi istumaan, huomasi pastori, että Jörn Uhl todellakin oli tullut ainoastaan saadakseen viettää hauskan hetken, jommoiselle häntä jo monet vuodet oli useasti kutsuttu. Nyt siirtyi keskustelu maailman tapahtumiin ja yleni siitä, rouvan aiheuttamana, ylös tähtiin asti. Ja niin kauas tultiin tänä iltana, että Jörn Uhlilla yhtäkkiä oli palanen paperia edessään ja kädessään lyijykynä, johonka hän tarttui kuin heinätarikkoon, ja että hän sommitteli tilapäisen kartan ja haastellen vakaata virheetöntä yläsaksaa, hitaasti ja levollisesti teki koko pappilan väen kanssa kävelyretken linnunrataa myöten viistoon koko taivaan yli.
Pappilan väki huoahti kevennetyin mielin, kun olivat sulkeneet oven hänen takanaan. Pastori sanoi: "Olenko puhunut liikoja? Eikö hän ole mukava ja älykäs mies?" Rouva vastasi: "Tällä kertaa olit oikeassa: luisti oikein hyvin nyt."
Parin viikon perästä palasi hän taaskin ja tuli sitte aina noin joka toinen viikko. Ellei juttelu oikein ottanut sujuakseen — Jörn Uhl kun ei, eikä pastorikaan ja hänen rouvansa olleet mitään varsinaisia seuraihmisiä — silloin haettiin esiin joku kirja ja luettiin. Tapahtuipa väliin niinkin, että pastori oli niin ihastunut kirjaan, joka hänellä paraikaa sattui olemaan käsillä, että häh kohta sanoi: tänä iltana en minä voi jättää tätä. Silloin puheli Jörn ukon kanssa sodista ja sotaretkistä, tai rouvan kanssa kaikellaisista ihmiskohtaloista.
Kirjojen suhteen, joita luettiin, erehtyi pastori aluksi pahasti. Hän alkoi "Faustilla" ja jatkoi sitte "Reinecke Fuchs'illa." Jörn Uhl kuunteli kärsivällisesti, mutta kun kirjat oli luettu ja kysyttiin hänen mielipidettään niistä, pudisteli hän lujaan päätään. "Ei, herra pastori", tuumi hän, "tuo ei sovi minulle, tuommoisesta olen lapsuudessani saanut Älypää Wieteniltä kylläni. Hänen oli tapana kertoa juuri tuommoisia uskomattomia ja mahdottomia juttuja, kuin tuokin juuri; Fiete Krey, jolla ennen oli farmi Wisconsin'issa, mutta joka nyt on aloittanut harjoittaa puukauppaa Chicagossa — siten kirjoitti hän viime kirjeessään minulle, — hän ja minun sisareni, he kuuntelivat hartaina niitä, mutta minä en välittänyt niistä suuria. Sill'aikaa kun he juttelivat, asettelin minä parsinneuloja poikkihirsiksi, ja Wietenin sukkavartaat ratakiskoiksi ja rakensin rautateitä, ja kun tulin vähän vanhemmaksi, luin minä Littrow'in 'Taivaan ihmeitä'. Semmoiset asiat minua ovat viehättäneet. Mutta minun on aina täytynyt hääriä jossain muussa."
Silloin koetti pastori olisivatko matkakertomukset ja elämäkerrat hänelle paremmin mieleen. Sen kerran osasi hän oikeaan. He lukivat erään naparetkeilijän matkakertomuksen ja samoin erään Afrikan tutkijan, lukivat muutaman valtiomiehen elämäkerran, jonka hän itse oli kirjoittanut, ja Jesuksen elämäkerran Markuksen mukaan. He lukivat tämänkin kirjasen, samoin kuin toisetkin, ja väittelivät kiivaasti sen johdosta.
Lopuksi, kun seurustelu jo oli kestänyt kolmatta vuotta, päästiin niin pitkälle, että pastori eräänä iltana sanoi: "Meillä on kummallakin friesiläistä verta suonissamme, Uhl. Mutta jos olemme friesejä, pitää meidän myöskin ymmärtää syntyjä syviä, muu ei ole mahdollista. Puraistaanpas siis hampaat yhteen ja käydään käsiksi erääseen paksuun ja raskaaseen kirjaan, jonka on kirjoittanut eräs talonpojanpoika Langenhornista, joka nyt on kuuluisa professori."
Ja sen he tekivätkin. Ja monasti katsahtivat he toisiinsa ällistyneinä. Ja monasti näytti, kuin ymmärtäisi talonpoika asian paremmin kuin pastori. Hänestä ei koskaan olekkaan tullut syntyjen syvien ymmärtäjää.
Niinpä holhoivat ihmiset ja tähdet Jörn Uhlia, että hän onnellisesti selkesi raskaista yksinäisistä vuosista.