Hän oli uskaltanut uhkaleikkiin ja oli kylvänyt kolmekymmentä hehtaaria parasta maatansa nisuun. Hän tahtoi vetäistä kerran oikein olkainsa takaa. Jos nyt oli onni mukana, voi hän elonkorjuun jälkeen ensi kertaa lyhentää suurta kiinnityslainaa, tähän asti oli hän saanut rehkiä veljien vekselivelkojen kanssa. Nisu näytti lupaavalta keväällä vielä. Oras nousi tasaisena ja tiheänä. Toiveet olivat hyvät. Toiveet olivat täyttymäisillään. Silloin tuli turma. Vuosi oli juuri tuo surkean kuuluisa nisukatovuosi.
Mikä tapahtui Jörn Uhlille, se on tapahtunut monelle. Me kerromme tässä monen kohtalon. On ikäänkuin ilmestyisi ympärillemme lukemattomat huolien uurtamat ja kovettuneet kasvojen piirteet, ja ikäänkuin puhuisivat ne meille: "Sinä kerrot meidän jokaisen onnettomuudestamme."
Olivat vielä ne ajat, jolloin koko kolmasosa maata kylvettiin nisuun, ja jolloin nisun sato ratkaisi koko talon taloudellisen aseman, jolloin yksi ainoa vuosi voi asettaa maanviljelijän varmasti satulalleen, mutta jolloin yksi ainoa vuosi myöskin riitti kukistamaan heikon. Nykyään ovat olot jo toiset. Nyt eivät marskit enää lainehdi nisupeltoina, jotka vellovat raskaissa aalloissa, kuin meri sulkujen toisella puolellakin. Marskit ovat muuttuneet vihannoiksi. Meistä rupeaa tulemaan karjanhoitajia, ja me rupeamme tulemaan tuhmemmiksi.
Kerrotaan eräästä talonpojasta tuollapuolen Eiderin, että hän joka aamu meni merivahapiippu hampaissaan ulos katsomaan härkiänsä, kuten kunnollisen karjankasvattajan tuleekin. Kun hän tapasi ne, meni hän niiden keskelle ja puheli tähän tapaan: "Hyvää huomenta kaikille yhteisesti", ja jatkoi sitte, esimerkiksi tähän suuntaan: "Lapset", haasteli hän, "nyt ei enää kestä pitkälti ennenkuin olette lihavat. Sinä, parhaani, olet sentään vähän heikonlainen lanteiltasi, ja se on paha asia. Mutta yhdentekevää, kaikki pääsette, kaikki yhdessä. Pääsette Husumiin; se on kaunis kaupunki, talo talon vieressä. Sitte tulette rautatielle: sitte eteenpäin ja eteenpäin vaan, puh, puh. Alas Reinin maille tulette. Sielläkös saatte kummastella! Vuokraaja Olders on käynyt siellä, ja kertoo merkillisiä asioita sieltä: savupiippu savupiipun vieressä, ja kaikkialla kuumennetaan rautaa, taotaan vasaroilla ja viilataan. Ja siellä… siellä te… niin… siellä te vaihdatte isäntää, ja minä… minä saan rahani. Ja silloin olemme kaikki tyytyväisiä toisiimme."
Siten haasteli hän ääneen ja vakaasti, puhuen hampaittensa välitse, joilla piti merivahapiippuaan; molemmat kätensä olivat nimittäin taskussa. Lähimmässä ojassa sattui työskentelemään eräs päiväläinen, jota hän ei nähnyt. Tämä kuuli hänen puheensa, ja saatti sen toisten korviin, ensin sentään omasta puolestaan hieman koristeltuaan sitä. Ja kaikki kummastelivat puhetta, jonka vuokraaja Soderbohm oli pitänyt härilleen. Sillä ihmisille hän ei koskaan puhunut sanaakaan. Ei lähtenyt milloinkaan mitään hänen suustaan, paitsi piippunsa savua ja sivulle syljettyä pikanelli tupakkaa.
Hänen kaltaisikseen muutumme mekin täällä ennen pitkää. Sentähden onkin hän, joka tässä teille kertoo Jörn Uhlin elämäkertaa, ostanut itselleen maatilkun ylhäällä ylämaassa, neljää jalkaa leveän, kahdeksaa pitkän. Jos sille asettuu hiljaa lepäämään — ja sen aikoo kertoja tehdä — niin kuulee kesäisin rukiin kahinaa.
Noin lopulla kesäkuuta meni Jörn Uhl eräänä iltana alas marskeille käymään ja kohtasi matkalla vanhan Dreyer-ukon. Tämä pysähtyi, nojausi raskaasti sauvaansa ja hengähti syvään. "Kuule, Jörn", sanoi hän, "oletko jo huomannut, että nisussa on hiiriä."
"En", vastasi Jörn. "Olin entispäivänä katsomassa, ja silloin en vielä nähnyt mitään."
"Entispäivänä oli niitä hiukan; eilen niitä oli paljon, tänään on niitä jo suunnattomasti. Pelkään pahinta nisun suhteen. — Joka viideskymmenes vuosi ne tulevat. Isäni kertoi kerran minulle, että ne satavuotta sitten olivat tulleet kolme kesää peräkkäin ja turmelleet vehnän ja laitumet, silloin ei ollut dithmarschilainen talonpoikaistalo ollut enemmän arvoinen kuin piipullinen tupakkaa tai pajupensas."
Jörn Uhl jätti ukon siihen, ja meni kauramaan ohitse, eikä nähnyt vielä mitään, jatkoi matkaansa ja asettui nojaumaan veräjää vastaan ja katseli nisupeltonsa ylitse. Oikealla hänestä juoksi verrattain leveä puro, siten että hän hyvästi voi nähdä sen kuvastelevan pinnan. Kun hän seisoi siinä veräjään nojauneena ja katseli avaraa lainehtivaa peltoansa, oli hän yht'äkkiä huomaavinaan kuin katoaisi aivan lähellä häntä eräs nisuntähkä toisten joukkoon, nyt toinen… ja tuolla… ja tuolla. Ikäänkuin olisi joku käsi maasta käsin salavihkaa hiipinyt ja ottanut sen. Hän pyyhkäsi kädellään silmiensä ylitse, hän luuli, että silmänsä pettivät. Mutta silloin näki hän: eräs hiiri kohosi takajaloilleen, purasi kerran, purasi toisen: olki horjahti alas ja kaatui nojolleen viereisiä olkia vastaan. Se tapahtui niin somasti ja sirosti. Hän katsahti taaskin pellon ylitse, ja näki nyt ehkä enemmänkin kuin olikaan nähtävää: oli kuin olisi koko pelto elänyt.