"Vai niin!" ajattelee hän. "Tekee siis loppua."
Hän seisoo yhä vielä siten ajatuksissaan: silloin rupeaa hän yht'äkkiä kuulemaan tummasta vedestä omituista solinaa ja pientä läiskynää; ja kun hän kääntää silmänsä sinne, ui, lähenee ja liikkuu siellä vettä myöten tuhansia ja taas tuhansia rantaa kohden. Silloin kääntyy hän jyrkästi ympäri ja palaa kotiinsa.
"Kun nyt olisi isänsä kuolleena. Kun hän kuolisi nyt, tänään tai huomenna! Pitääkö hänen vielä nähdä se, että hän kannetaan nojatuolissaan talosta? Pitääkö kaikkien ihmisten saada nähdä tuo köyhyys, nuo särkyneet huonekalut ja repaleiset sänkyvaatteet?"
Hän menee suoraa päätä tupaan katsomaan kuinka isä jaksaa. Wieten tulee vastaan hänelle. "Hän on samallainen kuin ennenkin, Jörn; mutta tänään ei hän tahdo nousta ylös; minä luulen että hän kuvittelee olevansa varmimmassa turvassa vuoteessaan."
"Turvassa vuoteessaan! Voi, Wieten! Wieten, on hiirivuosi! Hiirivuosi, jonkamoista ei ole ollut sataan vuoteen. Hiiret ovat nisussa; kohta ne ovat pihalla, ne nakertelevat vuoteentolppia, ne syövät meidät elävältä. Nyt on loppumme lähellä, Wieten."
"Jörn!" sanoi hän. "Voi Jumalani, Jörn; älä, älä puhu semmoista!"
Wieten pudistaa päätään ja lähtee ulos. Pienenkokoinen hän on ja käy vähän etukumarassa, näyttää niin turvattomalta ja avuttomalta. Wieten-poika, koko elämäsi on ollut paljasta huolta. Nyt olisi ripeä neuvo tarpeen! Ripeä neuvo! Sillä joka silmänräpäys kaatuu kymmenittäin nisunolkia. Joka silmänräpäys köyhemmäksi!… Niin, mitä auttaisi ripeä neuvokaan! Neuvotkaan eivät enää auta. Ihme ainoastaan voisi vielä auttaa.
Jörn on vieläkin kerran lähtenyt katsomaan tuhoa. Häntä vastaan tulee eräs, jolla myöskin on nisupelto siellä alhaalla, ja joka myöskin on velassa korvia myöten Tämä on vanhentunut näinä parina päivänä.
"Mitäs sanot tähän, Jörn?"
"Niin, mitähän minä sanoisin. Petter? Kynnössämme ei ole vikaa. Tämä on ulkopuolella meidän voitavaamme."