Naapuri nyökäyttää päätään ja astuu hänen ohitsensa. Hänellä on kotonaan viisi lasta.
Alkupuolella elokuuta rupeaa satamaan, ja herää toive, että hiirissä rupeaisi liikkumaan joku rutto, joka hävittäisi ne yhtä nopeasti kuin ne ovat ilmestyneetkin. Mutta sade on lämmin ja lauhkea, ja kestää. Sade semmoinen, jonka kestäessä lapsetkin lakkaavat toivomasta kaunista ilmaa, seisovat joukoissa katonräystäitten alla ja kertovat toisilleen satuja: Silloin kuin aurinko vielä paistoi… Sitä kestää viikon, kestää toisen, kestää kolmannenkin. Nythän olisi elonaika? Milloinkas siis saisi sirppi vilkkua auringossa?
Pelloilla kuhajaa nyt enää vaan pientä alkavaa elämää. Mutta mitä eroitusta sillä, pientäkö vai suurta? Elämä siellä on luonnotonta: hiiret harjoittavat tuolla möyheässä maaperässä irstautta ja vilja, jonka sade on painanut pehmeälle märälle mullalle, oppii sen niiltä. Niin nuorta kun se onkin vielä, ihan kehdossaan, rupeaa se itämään. Rehevä täysikypsä tähkä tulee äidiksi. Sikin sokin kasvaa ja itää ensimmäistä ja toista hedelmäpolvea.
Nyt ei enää ole mitään syytä mennä nisunleikkuuseen: siellä ei ole enää mitään leikattavana.
Jörn palasi taaskin sisään ja tunsi päässään umeata pakotusta ja ajatteli itsekseen: "Ajattelen vielä pääni sekaisin… On tuhmaa aina ja aina kysyä: minkätähden ja mitä varten? mutta on omituista: ei taida vaan jättää sitä. On ihan kuin olisi raahattu jonnekin pimeään huoneeseen. Karkaa ulos päivänvaloon taaskin, mutta kohta raahataan takaisin pimeään ja saa uudestaan ryömiä tuota ummehtunutta luolaa."
Hän meni kammariinsa, istuutui tuolilleen ja viskasi molemmat jalkansa kirstulle, niin että jysähti. "Mitä seisoo kirjoitettuna tuohon arkun kanteen? 'Herran siunaus rakentaa talon ilman vaivaa ja huolia?' Sepä jotain on! Se nyt joltain kuuluu. Saisinpa minäkin siunauksen, jonka saa ilman vaivaa ja huolia. Saisin siunauksen, jonka olen taistellut itselleni vaivaa ja huolta kestämällä! Jos tuo lause tuossa seisoo raamatussa, ei ole koko raamatusta mihinkään ja Isä jumala vallan jonnin joutava."
Hän pyyhkäsi kädellään päälakensa ylitse ikäänkuin koettaisi hän siellä aukaista ja vapahtaa jotakin, joka painoi raskaasti siellä. Hänellä oli tunne ikäänkuin ihmisellä, joka makaa raskaan ja korkean olkiru'on alla, jolle yhä ladotaan uusia ja uusia lyhteitä: aina raskaammaksi käy pää ja työläämmäksi hengitys. Hän jäi istumaan yhä siten, ajatuksensa jamasivat raskaina ja tuskaisina, hän tunnusteli yhtämittaa kädellään päälakeansa, ikäänkuin hakisi hän sieltä jotain tappia, linkkua tai avainta, jonka hän voisi aukaista hellittääkseen päältään tuon raskaan painon; vaipui siinä viimein sakeaan uneen ja havahtui hereille taaskin.
Silloin tuntui hänestä, kuin olisi hän mennyt harhaan elämässään. Hänellä oli silmänräpäyksen aikaa tunne ikäänkuin olisi hän renki, joka seisoo rattaittensa vieressä, ja yhtäkkiä näkee hevostensa hypähtävän pystyyn, ja kuolemakseen säikähtäneille olevan heittäymäisillään täyteen hurjistuneeseen karuun. Jörn Uhl hypähti esiin ja heittäysi hillitsemään ajatuksiaan. Hän riuhtoi niitä vaahtoisista kuolattimista, hän kirskutti hampaitaan ja katseli hurjistunein silmin toisiin silmiin, jotka näkyivät vielä hurjistuneempina. Mutta hän sai töytäyksen, niin että hän vajosi polvilleen. Nyt ne lähtivät. Huiih! kuinka ne lentää ryöppäsevät ja kuinka ne menevät nurinniskoin! Kuka tuollaisia voisi pidättää? Hei, antaa lentää sen joka lentää tahtoo…
Kuinkahan tuo nyt olikaan? Olihan hän ollut lyseossa? Mutta mistä se sitte tuli, että hän nyt istui tässä huolissaan? Ja kenenkä hallussa oli talo nyt taas? Ei se Henrikin ollut, Henrik oli kuollut; hänen näki hän itse ruumisarkussa. Mutta kenen sitte? Luonnollisesti vanhimman. Mutta kuinkahan oli mahdollista, ett'ei hän sitä sen varmemmin tietänyt? "Minä olen kai ollut kovasti sairas", ajatteli hän, "silloin kadottaa muistinsa välistä; jälestäpäin selvenee sitte taas kyllä kaikki." Mutta sehän sentään oli varmaa, että hän myöskin oli ollut talossa monta vuotta. Mistä se tuli? Niin… sehän tuli siitä… aivan niin!… Isä joi, ja sentähden oli hänen täytynyt jättää koulu ja saanut elää monta raskasta vuotta. Mutta nyt oli kaikki hätä ohitse; Lena Tarn oli tuonut onnen muassaan taloon. Hän oli saanut toimen tähtitornissa, jonkinlaisen palvelijan paikan professorilla. Hän asteli edes- ja takaisin, hän olisi mielellään iloinnut siitä, mutta oli kuitenkin omituisen levoton, hän aukasi oven ja aikoi kysyä Lena Tarnilta, luulisiko hän tulevansa toimeen pienellä mutta varmalla yhdeksänsadan markan sisääntulolla, ja ajatteli itsekseen: hän tietysti vastaa koko kasvot yhtenä hymynä: "Turhia! Lystiä vaan! Joka päivä voissa paistettuja pannukakkuja." Mutta kun hän sai aukaistuksi oven, sattui renki juuri astumaan välikön poikitse. Silloin häiriytyi hän ja sulki oven taas. Samassa kolautti hän jollakin kovalla metallisella esineellä oven pielukseen. Hän katsahti, mitä hänellä oli kainalossaan: siinä oli kaukoputki ja villakankaanpalanen, jolla hänen oli tapana tahkoa puhtaaksi sitä, eikä hän ymmärtänyt, mitenkä ne olivat sattuneet hänen käteensä, putkihan oli se vanha, jota hän säilytti ihan arkun pohjalla. Hän rutisti huulensa yhteen ja kalpeni, kamala pelko sai otsansa kosteaksi.
"Mielipuoli", sopersi hän.