Kamalan hädän ja tuskan kouristamana asteli hän taaskin edes- ja takaisin. Hän koetti päästä selville siitä, mitä hän äsken oli ajatellut, ja koetti selvittää itselleen menneisyyttään, mutta ei vaan saanut sitä kirkkaaksi. "Minulle ei ole kai mikään onnistunut:", ajatteli hän. "Kaikki on mennyt hullusti minulta…"
"Sitä samaa sanoi vanha Klaus Johann'kin, hän, joka itse oli antanut elämänsä mennä hunningolle; hän kertoi jokaiselle, ett'ei hänellä ollut ollut onnea mukanaan… siten on käynyt minullekin."
Ja yht'äkkiä näkyi elämä hänelle tämmöisenä: ei enää paljaana helteenä ja vaivana, vaan paljaana erehdyksien ja rikosten polkuna. Pahat ajatukset, jotka aina juosta nalkuttavat ihmisen jaloimpainkin tekojen vierellä ikäänkuin rumat mustat koirat ylväitten juoksevain hevosten vierellä, ne kasvoivat hänen silmissään jättiläiskokoisiksi. "Missä on Elsbe sisaresi nyt? Et pitänyt huolta hänestä, ja niin on hän mennyt piloille. Entä Heikki veljesi? Olet lyönyt häntä ja ajanut talosta; pölyisellä maantiellä on hän muuttunut juomariksi; tahdoit saada talon yksin haltuusi. Ja mitenkä lie ollut tuon aurankärjenkin laita? Ett'et vaan olisi toivonut että isäsi suistuisi siihen? Ja missä on Lena Tarn nyt? Sinä kai kielsit hänet laulamasta? Sinä sanoit, että hänen piti nousta vuoteeltaan, muuten lyöt häntä. Sinä olet huono ihminen ja murhaaja. Olet seitsemän kertaa pahempi kuin Timm Thode. He tulevat! Kuule… he etsivät sinua. Raahaavat sinut mukanaan… koko kylän lävitse!"
"Menenpä kerta katsomaan", sanoi hän hätäisellä äänellä, "onko se kaikki totta, mitä ne sanovat." Hän otti putken käteensä ja lähti alas huvimajaan ja sijoitti putken telineilleen, teki kaiken sen semmoisessa hätäisessä kiireessä, ett'ei huomannut irroittaa suojakoteloakaan, joka peitti linssiä, hän katsahti putkeen ja puhui kiireesti itsekseen: "Musta kuin yö. Se on siis todellakin totta. Semmoinen on sieluni. Ei yhtään, yhtään mitään hyvää siinä. Ei valon vilahdusta eikä tähdentuikahdusta koko taivaalla. Tuota ei voi kestää. Jos noin on, niin minne silloin pitää itsensä kääntää? Eihän voi nähdä kolmea askeltakaan eteensä. Semmoinen elämähän olisi ihan kuin myyrän elämää. Heikin tikapuuthan seisovat luvassa. Täältä tahdon pois. Täältä tahdon pois, ennenkuin ihmiset huomaavat. Täytyyhän toki jossain olla valoa…"
Hän työnsi putken yhtäläisellä kiireellä kokoon ja aikoi ulos; silloin näki hän edessään varjon ja katsahti säpsähtäen ylös. Siinä seisoi Älypää Wieten matalassa ovessa ja katsoi häntä epätoivoisin silmin.
Silloin tunsi Jörn, ett'ei hän ollut mikään rikoksentekijä, oli hairahtunut ainoastaan. "Jumalan kiitos!" sanoi hän. "Jumalan kiitos!" ja tahtoi äkkiä salata, että hänessä oli niin pimeätä ja sekanaista, ja sanoi vääntynein kasvonpiirtein, ikäänkuin tahtoisi hän näyttää ystävälliseltä ja hymyillä: "Tahdoin vaan katsoa tähtiä tuolla… cirruspilvien yllä."
Mutta Wieten astui ripeästi hänen luokseen ja katsoi tiukasti häntä silmään: "Niinkö?" sanoi hän. "Niinkö? Ei, tuota ei! Tuo ei käy!" Hän otti Jörniä kädestä, ja talutti häntä puutarhan läpi. "Ei, Jörn… tuo ei käy päinsä! Tuota ei ole sinun kehtosi ääressä ennustettu. Tuo vielä puuttuisi! Nyt vaaditaan: pidä pääsi pystyssä, poikani. Älköön sinun poikasi tarvitko joskus sanoa, että hänen isänsä on itse tehnyt lopun elämästään. Tuo ei kelpaa. Jättää noin auransa keskelle vakoa, ja juosta livistää pois keskellä valoista päivää. Olet jo kolmenkymmenen? Tuo on sopimaton aika loma-ajan ottoon."
Jörn näytti ensin hyvin kummastuneelta. Sitte tuli hän hämilleen. Viimein palasi hän etäisestä hamarasta kaukaisuudesta itseensä takaisin, hänessä rupesi kirkastumaan ja hän tunsi taaskin samaa umeata pakotusta takapuolella päätään. Nyt hän tiesi taaskin, missä hän oli ja kummoiselta elämänsä näytti.
"Raskasta tämä on", sanoi hän työläästi.
"Odota!" vastasi Wieten, "käyn noutamassa kylmää vettä. Sinun pitää saada kylmää. Jää tänne, kuuletko? Jää tähän istumaan. Minä palaan kohta, sitte jään koko illaksi luoksesi."